Lapsena Henna Lampinen ei tykännyt käsitöistä ja teini-ikäisenä hänen ulkonäköään pilkattiin. Nyt Vuoden nuori suunnittelija 2023 suunnittelee vaatteita, jotka tuottavat iloa kaikenkokoisille.
Lapsuudessani iskä piti tärkeänä, että minulla ja siskollani oli harrastuksia. Saimme tehdä ja temmeltää. Pelasimme jalkapalloa, jääkiekkoa ja ringetteä, tanssimme ja voimistelimme. Ringeten aloitin jo todella nuorena ja siitä tuli oma lajini pitkäksi aikaa. Muutimme perheeni kanssa useamman kerran, joten yhtä ainoaa lapsuudenkotia minulla ei ole ollut.
Lapsuus ja alakoulu olivat minusta kivaa aikaa. Oli kavereita, ihanaa yhteisöllisyyttä ja tekemistä perheiden kesken: kokkikerhossa kokkailtiin kukin perhe vuorollaan. Koulussa olin keskivertohyvä. En muista lempiainettani, mutta muistan, että käsitöistä en pitänyt.
Teini-ikä sumussa
Teini-iän elin inhottavassa sumussa. Seiskaluokan alussa olimme juuri muuttaneet, ja olin uudessa koulussa puolisen vuotta. En oikein saanut sieltä ystäviä, joten kuljin mieluummin pidemmän matkan vanhaan kouluuni. Suhteet olivat kuitenkin jo poissa ollessani muuttuneet ja jouduin eri luokalle kuin vanhat kaverini. Silloin minua alettiin kiusata.
Kiusaaminen oli systemaattista haukkumista ja se kohdistui ulkonäkööni ja painooni. Minua kiusattiin sekä koulussa että sen aikaisessa somessa, IRC-galleriassa. Äidin ja perheen kanssa pystyin siitä puhumaan ja vanhempani olivat tietysti todella huolissaan. He tekivät kaiken, mitä kotoa käsin pystyivät.
Vaikka kiusaaminen oli todella avointa ja näkyvää, koulussa ei tehty mitään konkreettista sen lopettamiseksi. Muistan, että kiusaamisesta keskusteltiin ja minulta pyydettiin anteeksi. Se ei auttanut. Jälkikäteen ajateltuna minun olisi ollut hyvä vaihtaa luokkaa.
Samoihin aikoihin ystäväni joutui auto-onnettomuuteen ja oli pitkään koomassa. Hän sai pahan iskun aivoihinsa eikä koskaan palautunut ennalleen. Olisin tarvinnut apua ja terapiaa, mutta sitä olen miettinyt vasta myöhemmin vanhempieni kanssa. Ehkä meillä ei silloin ollut sellaista tietoa ja ymmärrystä mielenterveysasioista.
Japani-innostus ja perheen tuki pelastivat
Kiusaaminen on vaikuttanut minäkuvaani ja siihen, miten uskallan kohdata asioita. Jos voisin sanoa jotain teini-ikäiselle itselleni, sanoisin, että nyt on tämä aika, ja sitten myöhemmin tulee parempia aikoja. Vaikka eihän se siinä usvassa elävää lohduta. Kaikesta kokemastani ja siitä, mitä minulle on sanottu, on myöhemmin tullut juuri se ”mun juttu” ja voin käsitellä aihetta työssäni.
Teini-iässä olin aika lailla itsekseni ja pakenin japanilaisten sarjojen ja musiikin maailmaan. Innostuin japanilaisesta katumuodista, eniten Lolita-tyylistä. Se oli tietysti yksi syy kiusata lisää, kun menin niissä rimpsumekoissa kouluun. Joskus mietin, että miksen olisi voinut vaan pukeutua normaalisti. Toisaalta taas oli ihanaa, että sain tutkiskella omaa identiteettiäni. Kotona sain aina tehdä ja kokeilla kaikenlaista. Vieläkin minulla todella lämpimät suhteet perheeseeni.
Uskon, että perhe, joka aina puolusti minua sekä omiin kiinnostuksen kohteisiin keskittyminen, auttoivat minua selviytymään. Oli minulla unelmiakin, mutta ne eivät suuntautuneet kovin pitkälle. Lähinnä mietin, että olisipa kiva tehdä itse joku mekko. Menin ompelukurssille ja yritin, mutta kun en ollut kovin hyvä käsitöissä, ensimmäisistä mekoista tuli aika kamalia. Vasta amiksessa opin kunnolla tekemään.
Viisi “välivuotta” elämässä
Hain Aalto-yliopistoon viidesti. En tiedä, mistä sain voimia hakea niin monta kertaa. Ensimmäisen välivuoden jälkeen lähdin opiskelemaan materiaalialan insinööriksi, mutta stressaannuin ja sairastuin. Menin miesten pukuliikkeeseen töihin, osallistuin viikonloppuisin erilaisille piirroskursseille. Kävin välivuosina muita alan kouluja, mistä sain myös tärkeitä ystävyyssuhteita.
Kun vihdoin pääsin Aaltoon, tiesin heti, että nyt onnistuin. Samaan aikaan koin painetta pärjäämisestä. Opiskelijoilta vaadittiin paljon omistautumista ja paneutumista. Välillä ehkä liikaakin, mutta opiskeluaika oli myös antoisaa ja hienoa. Opin ensimmäisen vuoden aikana valtavasti, ja meillä oli hyvä yhteishenki. Ympäristö oli kyllä kilpailuhenkinen, mutta oman ringettetaustani takia tunsin senkin omakseni.
Koin silti itseni välillä ulkopuoliseksi, koska en kehoni tai ulkonäköni puolesta sopinut muottiin. Myös tausta vaikutti. Olen kotoisin duunariperheestä ja olin tullut yliopistoon amiksen kautta. Aallossa solmin kuitenkin myös verkostoja ja ystävyyssuhteita. Onnistumisen kokemuksia tuli, kun mallistoja valmistui ja sain tunnustusta.
Ensin tein mallistoja mallikokoon 36. Kun aloin suunnitella vaatteita lihaville kehoille, Aallossa oli paljon henkilökuntaa, jotka kannustivat:”jes, tää on tosi hienoa ja tätä pitää tehdä”. Sitten huomasin, että joudun tekemään monien käytännön asioiden takia paljon lisätöitä. Piti pyytää erikseen erilaisia työvälineitä ja miettiä esimerkiksi, kuka hankkii sopivankokoiset mallit. Yhdenvertaisuus ei toteudu ennen kuin ymmärretään, että puheet eivät riitä, tarvitaan tekoja.
Enää en ole yksin lihavana muodin maailmassa, vaan ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka jakavat samoja kokemuksia. Ja silloin, kun minut valittiin vuoden nuoreksi suunnittelijaksi koon 54 mallistolla, tuli olo, että asiat voivat muuttua. Huomasin, että on olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät, että on tärkeää tehdä saavutettavaa muotia kaikille, ja että kaikenlaiset kehot voivat olla muodikkaita.
Kaikkien tulisi saada olla sen kokoisia kuin ovat
Työelämässäni on nyt vastavalmistuneen ihannetilanne. Yritykset ovat kiinnostuneita ja töitä riittää – välillä vähän liikaakin. Yritän löytää balanssin, etten olisi liikaa kotona enkä liikaa töissä. Hoidan mielenterveyttäni käymällä viikoittain terapiassa purkamassa hankalia asioita, vesijuoksemalla, viettämällä aikaa läheisten ystävien kanssa ja vain pötköttelemällä kissani kanssa.
Kaikesta kehonkuvaan ja stigmaan liittyvästä vaikuttamistyöstäni huolimatta minulla on välillä vieläkin vaikeaa olla esillä. Olen sitä mieltä, että kaikkien tulisi saada olla sen kokoisia kuin ovat, mutta oma kehohäpeäni ei ole hävinnyt. Yritän elää tunteitteni kanssa, vaikka välillä tuntuukin pahalta. Ystäväni Saara Särmä on todennut, että kehoaan ei tarvitse rakastaa, kunhan ei aktiivisesti sitä vihaisikaan.
Työni tuo minulle iloa elämään. Kun en itse voinut nuorempana kokoni takia ilotella vaatteilla, voin nyt antaa sen riemun muille. On hienoa, kun malli hehkuttaa, että: ”vitsi, mulla ei ole koskaan ollut mitään tällaista päällä.”
Mielinauha tuo lohdun usvaan
Suunnittelin vuoden 2024 Mielinauhan osana Vuoden nuori suunnittelija 2023 -kilpailua. Nauhaan sisältyy oma ajatukseni siitä, miten toivoisin mielenterveydestä puhuttavan. Halusin nauhan viestivän, että pienikin lohdun saaminen voi olla supertärkeää sille ihmiselle, joka tarpoo omassa usvassaan. Se voi olla sana, lause tai kosketus, joka viestii, ettet ole yksin. Tässä ajassa on niin paljon eripuraa. Siksi haluan sanoa, että empatian ja toisen ymmärtämisen kautta, voi tehdä hyviä asioita. Valitsin kuvaksi kaksi lihavaa halaavaa hahmoa, koska halusin ujuttaa nauhaan oman jälkeni.
Henna Lampinen
Ikä: 32
Työ: Suunnittelija
Asuinpaikka: Helsinki, syntynyt Nurmijärvellä
Harrastus/harrastukset: vesijuokseminen ja temppari-illat ystäväporukalla
Lähimmät ihmiset: Perhe, ystävät ja rakas Helsingin läskiporukka
Parasta maailmassa: 4-vuotias rescue–kissa Sabrina
TEKSTI: Jutta Kajander
Jokainen mieli tarvitsee lohtua.
Jokaiselle meistä tulee joskus elämässä eteen tilanteita, joissa omat voimat eivät riitä. Silloin tarvitaan tukea, rakkautta ja lohtua. Lahjoittamalla annat tukea ja lohtua niille, jotka juuri nyt sitä eniten tarvitsevat. Auta nyt ja lahjoita.