Tarja on kokenut omakohtaisesti miltä tuntuu, kun tulevaisuus näyttäytyy edessä mustana möykkynä. Masennuksen syövereissä hän pyöritteli päässään jopa itsemurhan mahdollisuutta.
Tarja eli aktiivista nelikymppisen naisen elämää aina vuoteen 1996, jolloin kaikki muuttui. Hänen oikea lonkkansa sanoi sopimuksensa irti. Kivut yltyivät vähitellen niin pahoiksi, ettei Tarja pystynyt enää lähtemään aamulla töihin.
Kaksi vuotta myöhemmin, lukuisten tutkimusten ja sairauslomapätkien jälkeen, lonkan tilalle vaihdettiin tekonivel. Operaation jälkeen piinaava kipu pesiytyi uusiin paikkoihin.
− Olin harrastanut aktiivisesti muun muassa tanssia, kävelemistä ja veneilyä. Nyt pystyin hädin tuskin kävelemään. Oikeaan nivuseeni särki kuin siihen olisi isketty puukkoa, Tarja kertoo.
"Koin olevani taakka"
Tarja kävi voimistuvien kipujen johdosta erilaisissa tutkimuksissa ja hoidoissa − tuloksetta. Työnteko muodostui yhä vaikeammaksi.
− Keskittymiskykyni ja tarkkaavaisuuteni alkoivat kärsiä. Käsittelin työkseni rahaa, ja töissä olo vaati ekstraskarppausta. Työpäivän päätteeksi olin aivan puhki, enkä jaksanut tehdä kotona mitään.
Jatkuva särky alkoi jäytää ruumiin lisäksi Tarjan mieltä. Hän muistaa kuuman kesän 2000-luvun alussa, jolloin hän jaksoi ainoastaan raahautua pihalle aurinkotuoliin. Elämä luisui pala palalta mustaan tilaan, jossa valoa ei näkynyt.
− Syytin kaikesta itseäni. Ajattelin, että minusta ei ole hyötyä kenelläkään, olen muille pelkkä taakka. Toivoin, etten heräisi aamulla lainkaan.
Hetkittäin Tarja säikähti omia ajatuksiaan.
− Pyörittelin päässäni ajatusta siitä, miten tekisin itsemurhan. Lääkkeet olivat ainoa käypä vaihtoehto, mutta mistä niistä saisi? Tarja spekuloi masennuksen syövereissä.
Kuntoutus avasi silmät
Tarjan olotila ei jäänyt läheisiltä huomaamatta. Mielenterveyden keskusliitossa työskentelevä ystävä huolestui Tarjasta lopulta siinä määrin, että patisteli tämän kuntoutuskurssille.