USA 2008. Ohjaus: David Frankel. Käsikirjoitus: Scott Frank ja Don Roos. Tuotanto: Gil Netter, Karen Rosenfelt. Kuvaus: Florian Ballhaus. Leikkaus: Mark Livolsi. Pääosissa: Jennifer Aniston, Owen Wilson, Eric Dane, Alan Arkin, Kathleen Turner, Nathan Gamble, Haley Bennett. Kesto: 111 min.
Eläinaiheiset elokuvat kuulostavat yleensä pahalta. Varsinkin koiraelokuvat. David Frankelin (Paholainen pukeutuu Pradaan) draamakomediaa maahantuoja mainostaakin viisaasti ”ei koiraelokuvana vaan elokuvana jossa on myös koira”. Ihmisen paras ystävä toimii kuljettajana lupsakan haikeassa tarinassa erään floridalaisen avioliiton iloista ja suruista, saavutuksista ja menetyksistä. Tämä uppoaa muihinkin kuin koiraihmisiin.
Minä ja Marley ei ole ehkä elokuvahistoriallinen merkkipaalu, mutta siinä on iso annos tunnistettavaa lämpöä ja omintakeista charmia. Kaksi kolmikymppistä sanomalehtitoimittajaa, John (Owen Wilson) ja Jennifer Grogan (Jennifer Aniston), muuttavat häidensä jälkeen työn perässä appelsiinipuiden ja eläkeläisten täyttämään lomakeitaaseen. Toiveet ovat korkeammalla kuin lopulliset saavutukset. John myöntyy kolumnistiksi pieneen paikallislehteen.
Lohduksi hommattu lutuinen Marley-pentu pysyy lutuisena vain hetken. Isoksi ryöpsähtävän haukun päätavoite näyttää olevan kaaos. Kun tenavia pukkaa, työtilaisuudet menevät sivu suun ja arki lytistää romantiikan, Marley on ja pysyy. Kuten elämä, sekin on arvaamaton ja täynnä vastaan panemattomia vaatimuksia. Se ei koskaan käyttäydy suunnitelmien mukaisesti vaan repii ja rikkoo. Mutta Marley rakastaa, ja sitä on pakko rakastaa takaisin. Lapsi-koiraperheen arki on jotain, mitä Johnin macho kollega Sebastian (Eric Dane) ei voi käsittää; ulkomaankirjeenvaihtajana seikkailevalle urholle piltit sopivat korkeintaan misujen iskuvaltiksi.
Elokuvan viehätysvoimasta vastaa pitkälti pöyheätukkainen pääpari. Molemmat ovat oivallisia komedianäyttelijöitä, ja jollakin mukavalla tavalla samasta puusta veistettyjä. Sekä Anistonin että Wilsonin voima perustuu yhdistelmään kilttiä naapurintyttöä/poikaa ja seksiä, vakavuutta ja hitusen hölmöä huumoria. Pinnanalainen vakavuus onkin Frankelin elokuvan paras puoli. Ilmiselvien tasojen takana voi aistia ihan oikean elämän, jopa surun häivähdyksen.