Markus Leikolan kolumni: Pakon ja vastuun välissä – koronakäyttäytymisen uusi aika

Vastuu arvioinnista on jokaisella

Vaikka kansalaisista tuntuu, että nyt ollaan ymmällään – pitääkö niitä maskeja käyttää vai ei??? – niin ei tämä itse asiassa sen kummallisempaa kuin ettei autollakaan ajeta joko nollaa tai sataa. Lainsäätäjä eli nopeusrajoitus määrittää maksimin, mutta jokaisen vastuulla on arvioida tilannenopeus muun liikenteen, keliolosuhteiden, suojateiden ja jalankulkijoiden ja ylipäätään toimintaympäristön perusteella. Sopiva tilannenopeus voi muuttua nopeastikin, jos vaikkapa leikkivä lapsi hyppää ajoradalle, eikä silloin jäädä urputtamaan, että miksi nyt piti jarruttaa vaikka itsellä teki mieli kaasuttaa.

Samalla tavoin järkevä maskiohje tästä eteenpäin ei ole kyllä tai ei, vaan jotain siltä väliltä, esimerkiksi sen mukaan,
1. onko tilassa ahdasta,
2. onko tilassa tuuletusta,
3. ollaanko tilassa pitkään,
4. kuuluuko itse riskiryhmään,
5. kuuluuko samassa huushollissa asuvia tai muuten lähipiiriä riskiryhmään, sekä
6. mitä tiedät muiden läsnäolijoiden riskistä olla mahdollisia tartuttajia.

Joka kohtaan plussa tai miinus, ja jos plussia on enemmän kuin miinuksia, niin maskikäyttäytyminen sen mukaan.

Viimeisimpään kohtaan koronapassi tuo selkeyttä: se kertoo siitä, että yhteisessä tilassa on samalla tavoin matalariskisempiä ihmisiä kuin itsekin.

Tartuntatautilaki on joko tai

Selkeyttä voisi olla enemmänkin. On ikävää, että perustuslakivaliokunnan tulkinnan mukaan tällaista passin tai muun todistuksen näyttöpakkoa sisäänpääsyn edellytyksenä ei voi ottaa vapaaehtoisesti käyttöön; moni arvostaisi varmasti sitä, että passia edellyttävä ravintola, teatteri tai muu sellainen on takuuvarmasti turvallisempi paikka kuin naapuritila, johon pääsee kuka vain pelkästään siksi, että maakunnan lukemat eivät ole hirvittävässä jamassa.

Mutta jostakin syystä tartuntatautilaki – ja sen tuorekin tulkinta – on muotoiltu siten, että joko kaikki kapakat ja teatterit ovat passintarkastuspisteitä tai sitten yksikään ei ole. Subjektiivinen turvallisuudentunne ei siinä paina mitään.

Näin ollen on sitäkin tähdellisempää jatkaa oman vastuunsa kantamista, ei vain omasta ja läheisten turvallisuudesta, vaan myös siitä, miltä itsestä ja toisesta tuntuu. Ne kun ovat joskus kaksi eri asiaa – ja myös kaikkea muuta kuin joko tai.