Marija Vantti sai tietää vasta aikuisiällä olevansa adoptoitu. Alkujärkytys oli suuri, mutta nykyään Marija iloitsee biologisesta isästään, johon hän on saanut tutustua.
Marija Vantille 90-luvun loppupuoli oli raskas.
– Olin vaativassa virkatehtävässä työelämässä ja toimin molempien dementoituneiden vanhempieni omaishoitajana. Tein nelipäiväistä työviikkoa, jotta jaksoin hoitaa heitä. Siihen aikaan dementiaa sairastaville ei ollut helppoa saada hoitopaikkaa, ja vanhempani olivat seitsemässä eri hoitopaikassa. Tein lisäksi lisensiaattityötä ja jouduin työpaikkakiusaamisen uhriksi, Marija muistelee.
Vuonna 1999 tilanne kärjistyi, kun Marijan isä kuoli. Perunkirjoitusta varten tilaamastaan virkatodistuksesta Marija luki yllättäen olevansa adoptoitu. Uutinen oli Marijalle valtava järkytys. Vanhemmat eivät olleet koskaan kertonut tyttärelleen totuutta.
– Koska isä oli jo kuollut, ja äiti sairasti dementiaa, en voinut enää puhua heidän kanssaan asiasta. Se tuntui pahalta ja nostatti pintaan paljon kielteisiä tunteita.
Marija masentui uutisesta. Kokonainen vuosi kului sumussa.
– Niistä ajoista ei ole jäänyt tarkkoja mielikuvia. Olen myöhemmin ymmärtänyt olleeni syvästi masentunut, mutta silloin en tajunnut hakea apua.
