Marija Vantti sai tietää vasta aikuisiällä olevansa adoptoitu. Alkujärkytys oli suuri, mutta nykyään Marija iloitsee biologisesta isästään, johon hän on saanut tutustua.
Marija Vantille 90-luvun loppupuoli oli raskas.
– Olin vaativassa virkatehtävässä työelämässä ja toimin molempien dementoituneiden vanhempieni omaishoitajana. Tein nelipäiväistä työviikkoa, jotta jaksoin hoitaa heitä. Siihen aikaan dementiaa sairastaville ei ollut helppoa saada hoitopaikkaa, ja vanhempani olivat seitsemässä eri hoitopaikassa. Tein lisäksi lisensiaattityötä ja jouduin työpaikkakiusaamisen uhriksi, Marija muistelee.
Vuonna 1999 tilanne kärjistyi, kun Marijan isä kuoli. Perunkirjoitusta varten tilaamastaan virkatodistuksesta Marija luki yllättäen olevansa adoptoitu. Uutinen oli Marijalle valtava järkytys. Vanhemmat eivät olleet koskaan kertonut tyttärelleen totuutta.
– Koska isä oli jo kuollut, ja äiti sairasti dementiaa, en voinut enää puhua heidän kanssaan asiasta. Se tuntui pahalta ja nostatti pintaan paljon kielteisiä tunteita.
Marija masentui uutisesta. Kokonainen vuosi kului sumussa.
– Niistä ajoista ei ole jäänyt tarkkoja mielikuvia. Olen myöhemmin ymmärtänyt olleeni syvästi masentunut, mutta silloin en tajunnut hakea apua.
Biologinen äiti halusi jatkaa salailua
Kun pahin sokkivaihe oli ohi, Marija alkoi pikkuhiljaa selvitellä biologisten vanhempiensa taustoja. Historioitsijana Marija sai selville kohtuullisen helposti biologisen äitinsä tiedot. Marija lähetti äidilleen kirjeen ja sai jonkin ajan kuluttua puhelun biologiselta äidiltään.
– Hän sanoi luvanneensa aikanaan luovutustilanteessa pitää kaiken salassa. Hän kertoi tarvitsevansa nyt aikaa asian sulattelemiseen. Yhteydenottoa hän oli aina sekä pelännyt että myös odottanut.
Parin kuukauden kuluttua biologinen äiti otti jälleen yhteyttä. Hän kertoi haluavansa tavata Marijan.
– Sinisilmäisesti kuvittelin hänen haluavan minut elämäänsä, mutta tapaamisten jälkeen minulle alkoi selvitä, että hän tahtoi jatkaa salailua edelleen. Tapaamiset pidettiin silloin kun hän halusi ja hänen määräämissään paikoissa. Tapaamisissa hän pälyili ympärilleen peläten, että joku näkisi meidät.
Marijan biologisesta isästä äiti ei suostunut puhumaan juuri mitään.
– Hän oli ollut rippikouluikäinen alkaessaan odottaa minua, joten asia oli hänelle todella vaikea.
Isä otti avosylin vastaan
Rivien välistä poimimiensa yksityiskohtien avulla Marija alkoi selvittää biologisen isänsä henkilöllisyyttä. Vuodet kuluivat, eikä etsintä edennyt. Välillä Marija ehti jo luovuttaa. Nelisen vuotta sitten hän kuitenkin ryhtyi uudestaan etsintöihin. Potentiaalisia isäehdokkaita löytyi viimein kolme.
– Päätin mennä tapaamaan yhtä heistä, koska hän asui lähellä paikkaa, jossa olin pitämässä luentoa. Keksin peitetarinan ja kerroin hänelle tekeväni tutkimusta ja haastattelevani häntä sitä varten. Heti kun hän avasi oven, ymmärsin, että kyseessä oli isäni. Se oli sellaista intuitiota.
Marija ei kuitenkaan heti halunnut paljastaa isälleen totuutta. Hän pitäytyi edelleen peitetarinassaan. Kun haastattelupuheissa alkoi varmistua, että kyse oli todella hänen isästään, päätti Marija ottaa asian puheeksi.
– Johdattelin puheen menneisyyteen ja tähän seurusteluvaiheeseen, ja kysyin sitten isältä, onko mahdollista, että tästä seurustelusta saattoi syntyä jotain. Hän vastasi, että kyllä se on mahdollista, mutta tyttö lähti jonnekin ja hylkäsi hänet.
– Kysyin sitten, onko mahdollista, että sen seurustelun seuraus istuisi tässä vastapäätä. Isä oli vähän aikaa ihan hiljaa. Sitten hän löi kädellä rintaansa ja sanoi, että hyvä jumala, mikä onni minua on kohdannut, kun olen saanut vielä 82-vuotiaana tyttären. Se oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista hetkistä, Marija muistelee.
Isä teki Marijasta kokonaisen
Marijalle biologisen isän löytyminen on ollut iloinen asia.
– Siihen asti iso ja olennainen osa elämästäni oli puuttunut. Tuntui kuin olisin saanut puuttuvan ruumiinjäsenen takaisin. Asiat loksahtelivat paikoilleen, ja elämä muuttui toisenlaiseksi. Olen tutustunut isääni ja hänen sukuunsa. Koen, että meillä on hyvä henkinen yhteys. Olen ymmärtänyt, miksi olen juuri tällainen kuin olen. En tiedä olisinko elossakaan, jos nämä asiat olisivat jääneet selvittämättä.
Biologista äitiään Marija ei ole nyt tavannut muutamaan vuoteen.
– Olen kyllä kertonut hänestä avoimesti lapsilleni ja lastenlapsilleni. Minä en tahdo, että asioita enää salaillaan tai peitellään seuraavissa sukupolvissa. Näytän valokuvia, käytän haudoilla ja kerron sekavia sukutarinoitani – juuri niin kuin minä ne olen kokenut.
Studio55.fi/Tuuli Lindgren
Näin päästät jälkipolvet mahdollisimman vähällä perintöverolla
Siviilioikeuden professori: Näistä perintöasioista suomalaiset yleisimmin riitelevät
Perintötaistelu kuin saippuasarjasta: yllätyssisko, manipuloiva lanko ja välirikko
Kuvat: Colourbox.com ja Marija Vantti
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.