Lukupiirissä luetaan kiehtovia, keskustelua herättäviä kirjoja! Esittelemme viikoittain lukemisen arvoisen kirjan, jonka voit voittaa omaksesi.
Kirja: No ja minä
Kirjailija: Delphine De Vigan
Suomennos: Kira Poutanen
Kustantaja: WSOY
Helmiä: 4
Kenelle: Kaikille 13-vuotiaille tytöille.
Lou on yliälykäs 13-vuotias, joka on hypännyt muutaman luokan yli ja laskeutunut ahdistavaan rakoon lukionluokalle, itseään vanhempien oppilaiden sekaan. Kaikki on vierasta, hankalaa ja ahdistavaa, paitsi Lucas, luokan siistein jätkä.
Lou tapaa rautatieasemalla kodittoman No-tytön ja päättää opettajan puhuttelun hätäännyttämänä pitää esitelmän asunnottomuudesta. Pian No on juurtunut Loun elämään ja sydämeen – hän vie tämän kotiinsa, jossa odottavat viisas ja rakastava isä sekä äiti, joka ei ole vuosiin jaksanut elää.
”Elämässä on yksi häiritsevä juttu, juttu jolle ei voi mitään: on mahdotonta lopettaa ajattelemista. Kun olin pieni, harjoittelin joka ilta, makasin sängyllä, yritin tyhjentää mielen, ajoin ajatukset mielestä yksi toisensa jälkeen jo ennen kuin niistä tuli sanoja, tuhosin ne jo syntyessä, tuhosin niiden lähteen, mutta törmäsin aina samaan ongelman: kun ajattelee, että lopettaa ajattelemisen, ajattelee edelleen. Ja sille ei voi mitään.”
Delphine De Viganin luoma Lou tuo kivuliaasti mieleen oman 13-vuotiaan itsen. Kaikkea täytyy ajatella, analysoida, koko ajan. Asioilla on piilomerkityksiä, jotka vain minä ymmärrän. Välillä itkettää ilman syytä, tai ainakin on surullinen, mutta kukaan ei huomaa.
Kaikki on raadollista ja vaikeaa ja uutta, hankalaa ja mahdollista. Kukaan ei ymmärrä, tai sitten en itse osaa, en kykene. Ei tajua mitään, vaikka oikeasti tajuaa kaiken.
”Kuvittelin, miltä näyttäisin tanssimassa Léa Germainin olohuoneessa kaikkien muiden keskellä, laskin lahjakassin maahan, riisuin takin ja laitoin telkkarin päälle. Äiti istui sohvalla ja katsoi minua, huomasin kyllä että hän yritti keksiä jotain sanottavaa, ihan pienikin sana olisi riittänyt, siitä olen varma, jos hän vaikka olisi sanonut, että olen kaunis tai että olen söpö, olisin varmasi uskaltanut lähteä ulos, painanut hissin nappulaa ja kaikkea.”
No ja minä toi mieleeni David Mitchellin teoksen Black Swan Green: kirjassa tapahtuu pieniä arkipäiväisiä asioita, ei-mitään, mutta silti niin paljon. Teoksesta tulee mieleeni myös Leena Krohnin Hotel Sapiens: katkonainen, runollinen kieli, pilkkujentäyteiset virkkeet.
Silti Lou oli ajatuksissaan, tekemisissään helpommin lähestyttävissä: ei mitään vierasta ja erikoista, vaan tavallista, vaikeaa ja teini-ikäistä.
Teksti: Maria Aarnio
Kuva: WSOY