Lukupiiri: J.K. Rowlingin uutuus on synkkä kärsimysnäytelmä

Pagfordin vihan ensimmäinen purkaus oli asettunut hiljaiseksi, mutta väkeväksi tyytymättömyydeksi. Fields saastutti ja rappeutti rauhan ja kauneuden keidasta, ja kiukusta pihisevät pagfordilaiset olivat päättäneet amputoida alueen kyljestään. Mutta kunnanrajojen korjailuyritykset olivat tulleet ja menneet, ja paikallishallintouudistukset olivat kuohahtaneet seudun läpi saamatta aikaan muutoksia. Fields kuului edelleen Pagfordiin. Pikkukaupunkiin muuttaneille uusille asukkaille valkeni varsin pian, että Fieldsin inhoaminen oli pakollinen viisumi, jota ilman ei ollut pääsyä Pagfordin asioista päättävien piirien mielisuosioon.

Tuntuu kuin Rowling olisi tahallaan tunkenut jokaisen onnettoman kohtalon, minkä kuvitella saattaa, kansien väliin. Kirjassa ei ole mitään miellyttävää, eikä tietysti tarvitsekaan olla, mutta jonkin kiintopisteen romaani tarvitsisi. Nyt lukijalle tarjotaan sivukaupalla mässäilyä elämän varjopuolen kanssa. Kirjasta löytyy väkivaltaa, kiroilua, kavallusta, kuolemaa, insestiä, huumeidenkäyttöä, pettämistä, hyväksikäyttöä, koulukiusaamista ja raiskauksia. Kirjassa mässäillään kammottavalla arjella; miehet hakkaavat vaimojaan, alkoholisoituneet naiset ovat turhautuneita elämäänsä ja teinit kapinoivat ja harrastavat suojaamatonta seksiä.

Koska kirja on täynnä ilkeitä, inhottavia tai vain perin säälittäviä ihmisiä, heidän kohtaloistaan on vaikea välittää. Onnettomia pariskuntia on lukuisia ja välillä on vaikea muistaa kuka kukin on, ja millä tavalla hän oli onneton.

Oman lukukokemukseni pelasti onneksi kirjan päähenkilöksi nouseva Andrew. Välivaltaisesta perhehelvetistä kärsivä poika ja koulukiusattu, itseään viiltelevä Sukvinder ovat kirjan ainoat sympaattisest hahmot, joiden matka herättää tunteita. Rowlingin vahvuutena ovat jälleen nuoret ja heidän ajatusmaailmansa kuvaaminen.

Kirjaa on kuvattu mustaksi komediaksi, mutta minä löysin siitä hyvin vähän huumoria. Rowlingin tarinankerronta on edelleen taidokasta (joskin hieman jähmeää) ja juonikuviot kietoutuvat toisiinsa upeasti. Rowling ylittää itsensä kuvailevalla tekstiä, joka menee välillä jopa satiirisen huvittavaksi:

”Inho nousi Samanthan kurkkuun kuin oksennus. Hänen teki mieli tarttua tähän tukalaan, rihkamalla täytettyyn huoneeseen ja runnoa sitä, kunnes kuninkaalliset posliinit, kaasutakka ja Milesin kultakehyksiset valokuvat särkyisivät pirstaleiksi. Ja sitten, kun raihnainen, sotamaalattu Maureen olis jäänyt pirstaleiden alle vangiksi ja ruvennut rääkymään, Samanthan sinkoaisi koko roskan auringonlaskuun kuin taivaallinen kuulantyöntäjä. Samanthan mielikuvituksessaan murskaama olohuone ja sen sisään kuollut kääkkä lensivät halki avaruuden ja putosivat äärettömään valtamereen ja jättivät Samanthan yksin maailmankaikkeuden hiljaisuuteen.”

Yli 500-sivuisen kirjan tarinaa tahkotaan eteenpäin hitaasti ja keskellä lukukokemusta tulee jo tunne, että jotain voisi välillä tapahtuakin. Vasta loppupuolella juoni lähtee kiihtymään ja Paikka vapaana päättyykin yllättävän traagisesti.

Hyvän mielen lukuelämystä tai elämää suurempaa teosta etsivälle en kirjaa suosittelisi, mutta mikäli rakastaa Rowlingin kirjoitustyyliä ja tahtoo sukeltaa syvemmälle brittiläisen pikkukylän salaisuuksiin, tämä kirja on oikea valinta.

Teksti: Leena Salo

Kuva: Otava

P.s. Hah, onnistuinpa kirjoittamaan koko arvostelun ilman mainintaa Tylypahkasta tai Harry Potterista!