Studio55.fin lukijakyselyyn vastannut nimimerkki Sairastunut kertoi, että he alkoivat epäillä vuokra-asuntoaan homeiseksi, kun vointi oli kotona aina horkkainen mutta muualla pirteä. He eivät ehtineet muuttaa pois ennen kuin pysyviä vahinkoja oli jo tapahtunut.
Altistuimme mieheni kanssa vuokra-asunnossa. Osasimme epäillä hometta vasta, kun olimme asuneet asunnossa yli vuoden. Aloimme huomata, että aina asunnossa ollessamme olimme huonovointisia ja muualla voimme normaalisti. Asunnossa olimme velttoja ja voimattomia, tärisimme peiton alla horkkaisina. Heti kun menimme ulos, muutuimme normaalin aktiivisiksi ja energisiksi.
Kun aloimme selvittää asiaa, kävi ilmi, että kiinteistössä (meidän asuntomme lisäksi siis monessa muussakin asunnossa) oli tapahtunut vesivahinko, josta oltiin tietoisia, mutta siitä ei ollut vain kerrottu asukkaille mitään... Kiinteistönomistaja kiisti kaiken viimeiseen asti ja koitti kaikin mahdollisin tavoin sabotoida mm. paikalle lopulta kutsutun ympäristöviranomaisen tekemiä mittauksia.
Mittaukset saatiin lopulta tehtyä, ja niiden perusteella paljastui hälyttäviä mikrobilöydöksiä. Tällöin vihdoin kerrottiin myös sattuneesta vesivahingosta, joka itse asiassa oli koko ajan saanut jatkua eli pahentua, vaikka siitä tiedettiin. Putkien tiedettiin vuotavan koko ajan rakenteisiin, mutta sille ei tehty mitään.
Asuntoon alettiin tehdä kosteusvauriokorjausta. Terveysviranomaisen mukaan sinä aikana asunnossa ei missään nimessä olisi saanut asua, vaan se olisi pitänyt olla tehokkaasti suojattu/sinetöity. Kukaan ei kertonut tästä meille, joten asuimme siellä pahimpien pöllytysten ajan, maksaen täyttä vuokraa monta kuukautta.
Koska remontin myötä itiöpitoisuudet asunnossa olivat räjähtäneet, emme lopulta enää pystyneet asumaan siellä edes remontin valmistumiseen asti. Muutimme pois ja huokasimme helpotuksesta. Emme uhranneet enää ajatustakaan koko asialle, koska kuvittelimme kaiken olevan ohi, kun pääsimme huonosta asunnosta pois.
Emme olisi voineet olla enemmän väärässä. Asunnot myrkyt olivat päässeet jo tekemään peruuttamatonta tuhoa elimistöissämme. Molemmille puhkesi krooniset autoimmuunisairaudet. Näiden lisäksi herkistyimme homeille niin, että jouduimme vuosia etsimään asuntoa, joka sopisi meille.
Molemmille kehittyi myös ruoka-aineallergioita ja -yliherkkyyksiä. Samoin siitepölyallergiat. Kumpikin saa oireita homeisista tiloista ja kemikaaleista. Minä sairastuin todella pahaan mcs:ään (monikemikaaliyliherkkyyteen) ja homeyliherkkyyteen. En pysty liikkumaan juuri missään ja oireilen myös ulkohomeille todella pahasti.
Taloudellisesti on tiukkaa, koska olen työtön, lääkkeet maksavat, ruoan ja kaiken käyttötavaran on oltava hyvälaatuista ja vain tietyt materiaalit kelpaavat. Mitä luonnollisempi ja myrkyttömämpi tuote, sen kalliimpaa.
Homeasunnon takia jouduimme tietenkin luopumaan kaikesta siellä olleesta omaisuudesta. Tavarasta on joutunut samasta syystä luopumaan vielä moneen kertaan uudelleenkin, mutta se on pientä verrattuna siihen, että on joutunut luopumaan terveydestään, vapaudestaan, urastaan, harrastuksistaan, sosiaalisista (live) kontakteista, ulkoilmasta, suuresta läjästä unelmiaan ja intohimojaan.
Vuosi vuodelta molempien kunto on vain huonontunut ja heikentynyt, vaikka olemme tehneet kaikkemme saadaksemme ensiksi paremmat olosuhteet ja sitten kehojamme elpymään. Homeiden mikrobit ovat selkeästi aloittaneet vuosia sitten elimistöissämme dominoefektin, jota on todella vaikea saada katkaistua. Tuhot pikemminkin vain pahenevat ja rankkenevat.
Mielen lujuus ja voima on sen sijaan kehon heikkenemisen myötä kasvanut lähes samaan tahtiin. Elämme todella absurdissa ja epäinhimillisessä tilanteessa. Tekisi mieli sanoa, että home on vienyt meiltä kaiken. Siinä se kuitenkaan ei ole onnistunut. Usko, toivo ja rakkaus on jäänyt. Niitä se ei saa koskaan vietyä, vaikka todella, lähes kaiken muun se on vienyt. Kun on jo näin paljon kärsinyt ja luopunut, tässä vaiheessa en aio enää luovuttaa.
Sadat oireilevat homeesta työpaikoilla
Huomenta Suomessa keskusteltiin julkisten rakennusten homeongelmista ja niistä aiheutuvista sairastumisista tutkimusprofessori Kari Reijulan kanssa huhtikuussa 2014.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.