USA 2006. Ohjaus: Paul McGuigan. Käsikirjoitus: Jason Smilovic. Kuvaus: Peter Sova. Leaikkaus: Andrew Hulme. Lavastus: François Séguin. Musiikki: J. Ralph. Tuotanto: Andreas Grosch, Kia Jam, Robert Kravis, Tyler Mitchell, Anthony Rhulen, Chris Roberts. Pääosissa: Josh Hartnett, Ben Kingsley, Lucy Liu, Bruce Willis, Morgan Freeman, Stanley Tucci. Kesto: 111 min.
Lucky Number Slevin on elokuva, jonka olisi voinut jättää tekemättä. Siinä ei ole omaperäisyyden häivääkään. Tarantinoa matkiva väkivallan ja verbaalikomiikan ristisiitos tarvitsee näköjään joko itse Tarantinon tai ainakin Guy Ritchien toimiakseen. Nyt se ei toimi – ei alkuunkaan. Juoniaineksensa koukerot ohjaaja Paul McGuigan ja käsikirjoittaja Jason Smilovic lainaavat sujuvasti takavuosien tuotoksista, joten ihmeteltäväksi jää irtilasketut elokuvatähdet höpöttämässä täyttä tuubaa kunnes on taas aika kiduttaa tai päästää armeliaasti joku piruparka fiktiivisestä hengestään.
Leffa siis tunkee kostotarinan ja huijauselokuvan post-tarantinolaiseen gangsterielokuvan muottiin. Josh Hartnett esittää Sleviniä, joka joutuu kahden gangsteripomon The Bossin (Freeman) ja Rabbin (Ben Kingsley) velkavankilaan suorittamaan miehille palveluksiaan. Mikään ei ole kuitenkaan miltä näyttää ja soppaa hämmentävät myös Bruce Willisin pyssymies Goodkat ja Lucy Liun esittämä pakollinen naisrooli Lindsey.
Lucky Number Slevin alkaa yltiösekavalla vartilla, jossa miestä ammutaan asfaltille ja luodaan takaumien verkko, joka heitetään katsojan niskaan. Tarinaa seuraisi mielenkiinnolla, jos avattuja solmuja olisi vähän vähemmän. Tekijöiden ratkaisu nimittäin johtaa vääjäämättä pidennettyyn lopun selitysosioon, joka hakee nykyelokuvassa kaltaistaan. Ensin vihjeet siis heitellään sekavina purskeina katsojalle ja sitten kaikki lopulta selvitetään rautalankavyyhti kourassa. Osa juonellisista oivalluksista on kelvollisia, mutta nekin tehdään tyhjiksi tolkuttomalla toteutuksella.
Näyttelijät puuhastelevat kuin rankkurin irtipäästämät kulkukoirat. Bruce willistelee kaikkien maneereidensa voimalla ja Lucy Liu vinkuu onnettoman roolinsa vankina. Pearl Harborin kauhut nousevat mieleen katsellessa Josh Hartnettin syvältä killittävää tuijotusta uskottavuuden rajalla horjuvana päähenkilönä. Surullisinta on kuitenkin nähdä Morgan Freemannin ja Ben Kingsleyn jauhamassa potaskaa, joka tuntuisi pinnalliselta höpöhöpöltä jopa peruskoulutuksessa aivonsa pantanneiden tykkimiesten tupakkapaikalla. Kingsley vielä sokeriksi pohjalle äityy pätkän loppupuolella kiskomaan hahmostaan sellaista juutalaisgangsterin kliseesiivua, jonka edessä moni kesäteatteri kalpenee.
Elokuvia tehdään ja rahaa palaa, mutta jos tämä on Hollywoodin rikosdraaman tulevaisuutta, niin itku tulee. Yhdessä jaksossa Sopranosia on tuhat kertaa enemmän sisältöä kuin tässä kankaille levitetyssä suurien tähtien himphampussa.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: Scanbox Finland