Kehitysvammaisen lapsen äiti Tuija kulkee pää pystyssä, vaikka katseet kadulla kääntyvät. Oma lähipiiri ja vertaistuki toimivat tärkeinä jaksamisen lähteinä.
Tuija Vainikaisen tytär Janita diagnosoitiin 1-vuotiaana CP-vammaiseksi. Vertaistuesta on muodostunut vuosien varrella valtava apu. Tuija on osallistunut muun muassa sopeutumisvalmennuskursseille.
− Aikaisemmin ihmettelin, että miten ihmiset menevät käytännössä pyörätuolien ja muiden varusteiden kanssa esimerkiksi Kuopiosta Lahteen. Sittemmin on käynyt ilmi, että monet kursseista ovat Kelan maksamia, Tuija kiittää.
− Myös läheiset ihmiset, erityisesti äitini, ovat olleet tärkeitä auttajia. Tällaisessa tilanteessa rinki kasvaa ympärille.
Sairaala tarjosi osaltaan heti Janitan syntymän jälkeen sekä henkistä että käytännön tukea. Kuntoutusohjaaja selvitti käytäntöjä, joita Tuija olisi tuskin ensijärkytykseltään osannut lähteä hakemaan.
− Etujen saaminen on silti ollut myös haaste. Niistä on joutunut ajoittain tappelemaan, Tuija huokaa.
Erilaisuus pelottaa
Vammaisuus on yhä yhteiskunnassa tietyssä määrin tabu. Moni kääntää mieluummin päänsä kuin kohtaa erilaisuuden.
− Lapset katsovat suorin silmin, aikuiset sormien läpi. Viime viikolla meitä vastaan tuli ulkona lapsia, jotka alkoivat heitellä kysymyksiä: Onko tuo vammainen? Mikä tuo pumppu on? Tuija kuvaa lasten rehellisen uteliasta lähestymistapaa.