Säveltäjä Jean Sibeliuksen lapsenlapsi Satu Jalas muistaa isoisänsä ihanana ihmisenä. Aamuisin lapset saivat tavata hänet vasta, kun pappa oli herännyt kunnollisesti ja huone ”lavastettu” asianmukaiseksi.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Jean Sibeliuksen tyttärentytär, viulisti Satu Jalas oli 14-vuotias, kun hänen isoisänsä kuoli. Vielä pienenä hän ei ymmärtänyt olevansa legendan jälkeläinen, vaan isoisä kuului arkeen kuin kenen tahansa ”pappa”. Vasta koulussa tilanne alkoi paljastua, kun koulutoverit kyselivät kuuluisasta sukulaisesta.
Jalaksella on Sibeliuksesta monta mukavaa muistoa. Osa niistä liittyy aamun hetkiin, jolloin piti olla aluksi aina vähän varpaisillaan.
– Hän nousi ylös yleensä myöhään, koska hän teki töitä öisin. Jossain vaiheessa mummi huusi, että nyt voitte tulla sanomaan huomenta papalle. Menimme hänen sänkynsä viereen, jossa hän makasi tyynyvuoren keskellä ja otti meidät vastaan. Luulen, että tilannetta oli vähän lavastettu meitä varten, koska huone oli myös erittäin parfymoitu ja hänen partansakin oli ajettu. En usko, että hän oli suoraan herännyt, Jalas nauraa MTV:n Huomenta Suomen Raakel Lignellin haastattelussa.
Isoisä Sibelius oli hyvin kiinnostunut siitä, millaisia unia lähipiiri öisin katseli.
– Hän jutteli meidän kaikkien kanssa pitkään ja kyseli, mitä unta me olimme nähneet. Joskus, kun en muistanut untani, hän kysyi, mitä unta olisit halunnut nähdä.
Säveltäjäsuuruus kehui pientä viulistia
Kun perhe oli ulkona, Sibelius kertoi lapsenlapsille luonnon äänistä.
– Hän saattoi kysyä, tiedämmekö, mikä lintu laulaa tai mikä kukka mikäkin on. Hän siis opetti meitä samalla.
Kun Jalas soitti viulua, isoisä yleensä kehui. Joskus hän myös neuvoi lapsenlastaan.
– Kun soitin hänelle, hänen kommenttinsa yleensä oli vain, että voi kun kaunista. Kun olin pienempi ja soitin kirjastossa pienellä viululla, hän joskus neuvoi kädestä pitäen; alkoi esimerkiksi laittaa kättäni oikeaan asentoon.
