Raija oli työskennellyt suuren kaupungin virastossa yli 20 vuoden ajan, kun 1990-luvun alussa lama iski Suomeen. Raija joutui työpaikkakiusaamisen uhriksi ja sairastui sen kautta mielenterveysongelmiin.
Raija oli tehnyt mielenkiintoisia töitä ja vaihtanut hallintokuntaa aina silloin, kun halusi oppia uusia asioita ja kaipasi vaihtelua työhön. Laman alkaessa virastoja yhdistettiin, ja Raija vaihtoi viimeiseen työpaikkaansa – paikkaan, jota hän oli hakenut talon sisältä.
– Tein töitä innolla, ja minulla oli mielenkiintoisia uusia työtehtäviä. Organisaatiomuutos sopi luonteelleni hyvin, sillä pääsin kehittämään asioita ja töitä oli enemmän kuin tarpeeksi, muistelee Raija.
Raija kertoo tehneensä töitä kolmenkin edestä.
– Halusin tehdä työni, mutta samalla huomasin, että kaikilla ei ollut läheskään yhtä paljon töitä. Joillain oli aikaa seurustella ja jutustella niitä näitä pitkin päivää.
Raija alkoi uupua työn määrästä, ja työterveyslääkäri määräsi naisen kolmen viikon lepolomalle. Sairauslomallaan Raija alkoi pohtia työpaikan asioita. Hän kysyi pitkäaikaiselta työtoveriltaan, onko tämän mielestä työpaikalla jotakin outoa.
Ystävä oli yllättynyt, ettei hän ollut huomannut. Töitä paiskiessaan Raija oli polttanut itsensä loppuun muiden vuoksi.
– Kun totuus alkoi valjeta, putosin henkisesti. Se oli minulle järkytys.
Raija ei ollut koskaan ajatellut törmäävänsä burnoutiin.
– Luulin, että sen voivat kokea vain korkeasti koulutetut ihmiset, eivätkä tavalliset duunarit. Luulin, että se on hienojen ihmisten tauti, Raija nauraa nyt.
Pitkän työkokemuksen omannut Raija ei ollut ihan varma siitä, mitä työpaikalla tapahtui.
– Organisaation muutos herätti hirveästi pelkoa heissä, jotka olivat koko ikänsä olleet niissä kahdessa eri virastossa. Valitettavasti porukkaan kuului useampi naisihminen, jotka kävivät töissä hankkimassa vain taskurahaa. Heidän hyväpalkkaiset miehensä hoitivat elättämisen, mutta minä tein töitä elääkseni.
Lopulta Raija suljettiin täysin työpaikan sosiaalisten kuvioiden ulkopuolelle ja työt kertyivät.
– Kun yritin palata sairauslomalta töihin, se oli aina vain kauheampaa. Aikani yritin ja huomasin, että naiset olivat manipuloineet touhua työpaikalla aivan päälliköitä myöten.
Herättävin tilanne tuli aivan yllättäen. Raijalle ilmoitettiin, että hän alkaisi omien töidensä ohella toimia virastopäällikön sihteerin sijaisena. Raija oli tyrmistynyt.
– Sanoin, että olen työsuhteinen työntekijä ja minun suostumukseni tarvitaan. Minulla on jo nyt enemmän töitä kuin laki sallii! Sanoin, etten ala tehdä sitä. Muut ihmiset kävelivät pitkin nurkkia – eivät tienneet mitä sanoa, eivät uskaltaneet.
Tilanne oli vmahdoton. Raija oivalsi, ettei selviäisi psyykkisesti. Hän haki apua ja jäi sairauslomalle huonovointisuuden ja psyykkisen loppuun palamisen vuoksi. Sairausloma venyi lopulta kaksivuotiseksi.
Huolestuttuaan mielenterveydestään Raija hakeutui psykiatriselle osastolle miehensä opastuksella.
Sairausloman jälkeen töihin paluu ei enää ollut helppoa. Raijan mukaan tarjolla ei ollut minkäänlaista tuke tai rohkaisua.
– Minulle ilmoitettiin, etten pääse entiseen paikkaani. Sain valittavakseni kolme vaihtoehtoa mielenkiintoisista projektitöistä. Ammattitaitoani kunnioitettiin, mutta hyvinvointiani ei, kun tällaisia töitä tarjottiin loppuun palaneelle ihmiselle.
– Valitsin niistä yhden paikan, johon menin kokeilemaan jaksamistani: kriisikeskukseen, toteaa Raija.
Uudessa työpaikassa Raija kertoi kriisikeskuksen johtajalle kokemuksistaan, ja johtaja yritti tukea. Tällä oli omia kokemuksia siitä, että työntekijät jätetään heitteille, eivätkä työnantajien rahkeet riittäneet selvittämään asioita.
Raija joutui kuitenkin jälleen sairauslomalle ja päätti lopulta irtisanoutua työstään.
– Sanoin eräälle hyvälle ihmiselle työpaikalla, että minulta menee henki, jos saan vielä huonoa kohtelua.
Sairauslomalta lähti käyntiin henkinen loppuun palaminen. Raijalla todettiin vaikea masennus.
50-vuotiaana, kuntoutustuen lähentyessä loppuaan, Raija varasi ajan hoitajalleen.
– Sanoin, etten olisi uskonut että näin sanon, mutta haluaisin eläkkeelle, vaikken haluaisikaan eläkkeelle.
Hakemus oli ollut vakuuttava, mikä oli tavaton pettymys Raijalle, joka piti työnteosta.
– Kipuilin, sillä olen aina tykännyt tehdä töitä ja ollut ehkä liiankin työkeskeinen. Siksi kai sain muiden pelot niskaani. He pelkäsivät oman paikkansa puolesta.
Pahimpana muistona työvuosilta Raijan mieleen on jäänyt esimiesten toimintakyvyttömyys.
– Työkaverit olivat ne, jotka saivat kaiken tämän aikaan. Esimiesten syy oli, että he eivät puuttuneet asiaan. En meinannut käsittää sitä. Muissa paikoissa oli ollut hirveän hyviä työkavereita, tosin se oli tietenkin ennen lamaa. Kun ihmiset alkoivat pelätä, se kaatui toisten niskaan. Se oli silkkaa osaamattomuutta esimiehiltä.
Työt olivat jakautuneet epäoikeudenmukaisesti, ja jälkeenpäin Raija tajusi tilanteen olleen aivan käsittämätön.
– Tiettyjen naisten työpöydillä oli kasa naistenlehtiä, minun työpöytäni pursusi hoidettavia asioita. Yritin monta kertaa ihan asiallisesti puhua tilanteesta monelle taholle.
– Työkaverit kävelivät käytävällä ohi suurin piirtein seinää laahaten, selkä minuun päin. Toisinaan he olivat kauhean tekoystävällisiä, jakoivat päivän juoruja ja uutisia. Se oli hätäistä käytöstä, joka paljasti, että minun olisi pitänyt aikaisemmin tajuta.
Osa vanhoista työtovereista on myöhemmin pahoitellut sitä, ettei uskaltanut ottaa kantaa asioihin.
– Kyllä jokaisen pitää kuitenkin pitää kiinni omista asioistaan. Monilla oli asuntovelkaa ja pieniä lapsia, mutta minulla ei ollut sellaista tilannetta enää.
Kuvat: Colourbox.com
Studio55.fi/Siiri L'Ecuyer