– Ensin se oli imartelevaa. Sitten oli noloa, sen jälkeen häiritsevää ja lopuksi aloin pelätä, onko se pian jo hengenvaarallista. Mies joka sanoi rakastavansa minua, ei omien sanojensa mukaan tahtonut päästää irti ”ennen kuin kuolemassa”.
Näin sanoo miltei kolmikymppinen Mervi istuutuessaan helsinkiläisen kahvilan nurkkapöytään. Paikaltaan hän näkee hyvin molemmille sivuille, ovelle ja ikkunasta kadulle, mutta on itse suojassa ikkunaa peittävän viherkasvin takana. Mervin katse pyyhkäisee vaivihkaa huoneen joka nurkan ja rekisteröi myös takaovelle johtavan käytävän.
– Olen viettänyt muutaman yön vapisten eksän kanssa käymieni keskustelujen jälkeen. Onneksi meillä ei ole lapsia, kun näinkin on kylliksi hankalaa, huokaa Mervi ja jatkaa näin:
Häveliäisyyden muuri
– Ongelmana on nyt ennen kaikkea se, ettei mies ole vielä varsinaisesti tehnyt mitään, uhkaillut vain. Minulla ei tietenkään ole siitä todisteita. Poliisista sanottiin, että lähestymiskieltoa voitaisiin käyttää, jos on kyseessä vakava häirintä yhteydenotoilla tai vierailuyrityksillä, joten sitä askelta tässä työstän! Minusta kuitenkin tuntuu, että mies osaisi saada minut näyttämään kahjolta ja itsensä uhrilta, siksi taitava manipuloija hän on. Jos uskaltaisin mennä vaikka turvataloon, niin silloin ainakin olisi todisteita, eikö? Kun vain tietäisin yhtään etukäteen, missä ja milloin hän ilmestyy paikalle. Hän itse tuntuu tietävän minun liikkeistäni kaiken.
