Kysely selvitti: Tästä syystä ikäkriisi iskee!

Ikä voi tuottaa aika ajoin kriisejä – on sitten nuori aikuinen, eläkeläinen tai jotain siltä väliltä. Helmi kysyi lukijoiltaan, potevatko he ikäkriisiä vai ollaanko omaan ikään tyytyväisiä. Kyselyyn vastasi lähes 700 henkilöä.

Suurin osa vastanneista, 43 prosenttia, myönsi olevan ahdistunut iästään. 37 prosenttia vastanneista ei kokenut ikäänsä ongelmaksi, vaan oli siihen tyytyväinen. Vastaajista 14 prosenttia ei kärsinyt ikäkriisiä juuri nyt, mutta pelkää sen iskevän vielä. Seitsemän prosenttia vastanneista paljasti kärsineensä ikäkriisistä aiemmin, mutta päässeen siitä yli.

Mikä omassa iässä ahdistaa tai miksi siihen ollaan tyytyväisiä? Millä keinoin ikävuosiin liittyvä ahdistus on selätetty? Katso, millaisia ajatuksia ja kokemuksia lukijoilla on iästään!

Vastaa uuteen kyselyyn!

Yksinäisyys ja toteutumattomat unelmat huolettavat

Suurin osa vastaajista, 43 prosenttia, tunnusti potevansa ikäkriisiä. Vastaajat olivat hyvinkin eri ikäisiä, mutta jokaisella oli omat ikään liittyvät huolenaiheensa. Joko biologinen kello tikittää ja yhteiskunnan painostus tuntuu niskassa – tai vuodet tuntuvat lipuneen ohi ja haaveet jäävän toteuttamatta.

– Elämä ei näin 34-vuotiaana ole lainkaan sitä, mitä sen piti tämän ikäisenä olla. Elämässä ei ole vakautta oikeastaan missään asiassa, on avioero takana, ei vakituista työpaikkaa, ei asuntolainaa, ei parisuhdetta. Tuntuu, että tietyt asiat alkavat jo olla liian myöhäistä toteuttaa. Esim. en halua toista lasta enää neljänkympin korvilla, eikä isäehdokkaita nurkissa näy, eikä niin vakavaan päätökseen päädytä muutaman kuukauden tutustumisen jälkeen.

– Kun vanhenee, niin ei jaksa enää samoin kuin ennen ja ulkonäkö rapistuu. Se ahdistaa kovin.

– Kello tikittää. Enkä edes ole valmis saamaan lapsia. Ei ole miestä ja tuntuu, ettei sellaista ole tulossakaan vuosiin... Itse asiassa kun mietin ja vertaan kaikkiin kavereihin, minulla ei ole mitään. Ei ammattia, ei töitä, ei suhdetta, ei lapsia, ei autoa. Ikää sen sijaan 28 vuotta, tuntuu kuin olisin elänyt puolet elämästäni turhaan. Ahdistavaa... Luulin, että uusi kaupunki muuttaisi asioita parempaan, mutta ainakaan vielä ei ole tapahtunut mitään! Tämän ikäisenä pitäisi jo olla selvillä asioista... Ja yksinäisyys lisää ahdistusta.

– Hieman ahdistaa oma ikäni, vaikka olen vasta 20, mutta kuukaudet ja vuodet vain häviävät jonnekin aina vain nopeammin ilman, että saisin mitään konkreettista aikaan.

– Täytän ensi vuonna 50 vuotta. Tuntuu, että pitäisi aikuistua jo, mutta onko pakko jos ei tahdo?

– Täytin pari viikkoa sitten 30 vuotta. Jo paria vuotta aiemmin sukulaiseni muistutti, että pianhan olen jo 30-vuotias. Jo hyvää aikaa ennen syntymäpäivääni kaikki ovat kyselleet, että onko minulla kriisi ja miltä nyt tuntuu. Kyllä minulla on kriisi, sillä sukulaiset ja yhteiskunta asettaa paineita tämän ikäiselle siitä, mitä pitäisi olla jo saavuttanut. Minulla ei ole perhettä ja erosin pidemmästä suhteesta noin vuosi sitten. Jatkuvasti sukulaiset kyselevät minulta "joko olet löytänyt kaverin" ja "eikö se olisi jo aika perustaa perhe ja hankkia lapsia". Olisihan se varmasti aika, mutta ei ole helppoa löytää sopivaa miestä. Useat kaverini säälivät minua ja paheksuvat sitä, että käyn vielä tässä iässä baareissa juhlimassa aina silloin tällöin. Minulle usein sanotaan "kyllä sinä vielä jonkun löydät, kun olet niin kaunis". Itse en menisi vannomaan, vaikka tarjontaa onkin ollut paljon. Mieleistä ei kuitenkaan ole vielä osunut kohdalle, tiedä sitten osuukokaan. Tästä syystä koen ikäni ahdistavan minua. Pitäisi olla jo vakiintunut ja perheellinen, ei villi ja vallaton bilettävä sinkku. Tässä tunnen olevani epäonnistunut. Jouluna en haluaisi mennä edes sukulaisten luona käymään, sillä siellä esitetään taatusti samat kysymykset, joihin minulla ei ole muuta vastausta kuin "en ole löytänyt".

– Pitäisi olla korkeasti koulutettu, vakituinen työ, luoda uraa ja saada lapsia. Biologinen kello tikittää niin että raksutus käy, mutta opiskelut ovat vielä kesken, vakkarityöpaikkaa ei ole tiedossa ja tahaton lapsettomuus on kannettavana.

– Olen vasta 21-vuotias, mutta poden jonkinlaista ikäkriisiä. En ajattele olevani vanha, mutta kun vertaan omaa elämääni kavereideni elämään, jotka ovat pari vuotta nuorempia, tunnen ahdistusta. Ystäväni käyvät kivoissa leppoisissa töissä opiskelun ohella tai viettävät välivuotta tehden sitä sun tätä asuen vanhempiensa luona ja matkustellen. Olen asunut pari vuotta yksin ja olin kaksi vuotta vakituisessa työpaikassa terveydenhuollossa, jossa minulla oli paljon vastuuta ja stressiä. Nykyään jatko-opiskelen ammattikorkeakoulussa, teen oman alan töitä opintojen ohella ja asun avoliitossa. Kadehdin ystäviäni, jotka voivat viettää leppoisaa ja huoletonta elämää kun itse yritän pärjätä koulussa ja tehdä työni hyvin samalla, kun eräs ystäväni tekee pätkätöitä muotivaateketjussa ja suunnittelee maailmanympärysmatkaa: rahaa ei kulu mihinkään kun asuu kotona. Olen minäkin tehnyt paljon nuoruuteen tyypillisesti kuuluvia juttuja, mutta välillä mietin, että olisinko voinut viettää osan vuosistani hieman leppoisammin ja rennommin. Seuraavan kerran minulla on varaa löysäilyyn vasta yli viiden vuoden kuluttua, jos haluan tulla taloudellisesti toimeen.

– Välillä ahdistaa ja välillä ei. Kauheinta on se että kun lähestyy jo 30 vuotta, alkaa vaatimukset kasvaa, että pitää näyttää rypyttömältä ja olla laiha ja mahtava vanhempanakin. Ei kukaan tuollaiseen pysty! Siltikin ottaa turhia ja typeriä paineita. Lääkäri sanoi mulle kun täytin 25 muutama vuosi sitten, että nyt sitten alat rupsahtamaan! Luuli olevansa hauskakin.

– En koe olevani 56-vuotias ja tuo luku ahdistaa. Olen fyysisesti hyvässä kunnossa, käyn kuntosalilla, ei ole lääkityksiä, ryppyjä on vaan alkanut ilmaantua. Ikäiseni miehet ovat usein rapakunnossa. Siksi en voi kuvitellakaan suhdetta ikäiseni miehen kanssa. Elän kyllä yhtä elämäni parasta aikaa, kun en mieti ikääni. Käyn suosikkilaulajieni keikoilla 40-vuotiaiden ystävieni kanssa ja jaksan olla keikkojen menossa mukana.

– Täytän ensi vuonna 70 vuotta. Olen jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten ja nyt kun olen yksin, iällä on merkitystä. Pelkään yksinäistä vanhuutta. Mieheni eläessä iällä ei ollut merkitystä.

– Kyllä 40-kriisi myrskyää! Nuoruus takana ja loppu tulossa enkä ole saanut toteutetuksi toiveitani vieläkään. Lohdutukseksi ei riitä, että toteuta nyt! Joko aikaa ei ole tarpeeksi, rahat eivät riitä tai perhe-elämä rajoittaa. Haluaisin vaan mennä ja esimerkiksi rakastua jälleen tulisesti!

– Tuo maaginen 30 vuotta lähestyy pikkuhiljaa ja jotenkin on tehnyt itselleen ne tavoitteet, mitä pitää olla tehtynä ennen tuota ikää. Se kriisi tulee siitä, kun niitä itselle osoitettuja tavoitteita ei ole täytetty. Jotenkin tuntuu, että ei ole saanut mitään merkittävää aikaiseksi ja tulee verrattua mitä muut sen ikäisenä kaveripiirissä on tehnyt: lapset, oma koti, perhe jne.. Tuntuu, että on luuseri muiden joukossa kun asuu vuokralla. Yksin, ei perhettä, ei omaa kotia... Vuosi vuodelta kriisi vaan pahenee kun vuodet kertyy eikä tavoitteita ole täytetty...

"Iällä ei ole merkitystä, kun elää hetkessä"

Vastaajista 37 prosenttia kertoi olevansa tyytyväinen ikäänsä juuri nyt – olivat he sitten 20- tai 40 -vuotiaita. Nuorista aikuisista tuntuu vahvasti, että elämä mahdollisuuksineen on edessäpäin – ja kokeneemmat tietävät, ettei elämänilo sammu neljänkympin jälkeenkään. Ikä on vain numero!

– Olen vasta 22-vuotias, minulla ei ole mitään syytä eikä kiirettä murehtia iästäni. Ehkä kolmenkympin tienoilla alkaa ajattelemaan, että jestas, olen jo kolmekymmentä, mutta tuskin sekään sen enempää kolahtaa.

– Kaksikymppinen on loistava ikä, on jo oppinut elämään aikuisen elämää, mutta ei silti liian vakavasti. Parikymppisenä elämä on edessä ja energiaa riittää. On aikaa tutkia maailmaa ja itseään, ja aina parempi jos löytää sopivan kumppanin ja ystäviä mukaan matkaan.

– Olen nuori aikuinen. Ovet ovat avoinna maailmalle vaikka elämä onkin vielä edessä.

– Olen onnellinen juuri nyt, melkein en malta odottaa että täytän 40 vuotta. En kaipaa takaisin parikymppiseksi, köyhäksi naiviksi hupakoksi ja en voi sietää kun synttäreitä juhliessa naiset ja nykyään jopa miehet naureskelevat täyttävänsä 25v. Tai sitten heillä on elämän paras vaihe jo takana, surullista...

– Olen 47. Ikääntyminen on luonnon laki, turha sitä vastaan on pullikoida. Miksi haluaisinkaan olla teini tai pari-kolmikymppinen, ne vaiheethan on jo käyty läpi? Ei muuta kuin nokka kohti uusia seikkailuja!

– Ei iällä ole merkitystä, kun elää hetkessä.

– Nyt olen 52, Ihan mahtava ikä. Lapset lentäneet pois kotoa. Nyt on vapaus matkustella ja välillä rillutella, tosin kotona eikä ravintoloissa.

– Elämäni peruspilarit ovat hyvin koossa. Sinnikkyyteni niin työ- kuin yksityiselämässäni kantavat nyt sitä saavutettua hedelmää, sitä parasta elämää – vihdoinkin, 58-vuotiaana! Josko jatkossakin olisi näin...

– Elämää on eletty jo jonkin verran kokemusta tullut ja osaan nauttia elämästä sellaisenaan. Taitaa järki olla jo tekemisissä mukana.

– Olen nuoruudestani ala-asteikäisestä lähtien kärsinyt vastakkaisen sukupuolen seksuaalisesta ahdistelusta. Ihan riesaksi, ja kyllästymiseen, saakka. En tajua miten ihmeessä monet muut naiset tuntevat itsensä imarrelluiksi!? Oma olotilani on ollut lähinnä ahdistunut. Olen syrjäänvetäytyvä, epäsosiaalinen, yhden miehen nainen. Nyt olen viimeinkin lähestymässä viittäkymmentä. Tukkani on alkanut harmaantua - alan näyttää pikkuhiljaa ikäiseltäni. Lopetin meikkaamisen jo kymmenen vuotta sitten, ja hiuksianikaan en ala värjäämään. Nyt olen itsevarmempi, itsetuntoni on hyvä, avioliittoni ja perhe-elämäni on onnellista. Töitäkin on ainakin toistaiseksi. En haluaisi palata nuoruuden kokemattomuuteen ja epävarmuuteen.

– Olen kokenut elämäni aikana montakin kriisiä, mutta yleensä ne ovat liittyneet ihan muihin asioihin kuin ikään. Jonkinlainen ikäkriisi oli kuitenkin 20-vuotiaana, se tuntui niin voimakkaasti lapsuuden ja aikuisuuden väliseltä portilta.

– 41 vuotta on jees sen vuoksi, että nuoruuden turhat haihattelut ovat jo ohitse, saa riemuita siitä että on aikuinen nainen, lapset tehtynä, työvuosia kertynyt, tuntee itsensä ja on sinut itsensä kanssa valmiina vastaanottamaan sen mitä elämä vielä toisi tullessaan.. Aika rauhoittua ja elää omaa elämää kaikilla mausteilla. Elää hetkessä, ei enää menneessä tai tulevassa.

– Olen 40 vuotta. Nyt on vihdoin aikaa myös omille harrastuksille lastenhoidon ja työnteon ohessa, enää ei stressaa kaikesta tyhjänpäiväisestä niin kuin nuorempana, itseluottamus on huipussaan, fyysinen kunto on hyvä: urheilen paljon ja jaksan välillä bilettääkin. Tämä on tähän mennessä elämän parasta aikaa.

– Elettyä elämää on jo takana kymmeniä vuosia. Kaikki turha haihattelu on menneen talven lumia, on oppinut hyväksymään, ettei elämässä saa kaikkea. Joskus kieltämättä iskee pelko sairauksista ja siitä ettei enää pysty pitämään itsestään huolta.

– Olen 30 vuotta ja elän parasta aikaa! Paljon takana ja kokemuksia tulee koko ajan lisää. En haluaisi olla enää parikymppinen: kauheaa draamaa kaikki ja itsensä etsimistä. Nyt nautin elämästä ja vastoinkäymiset vaan vahvistaa ja ikävuodet mitkä tulee, eivät haittaa.

– Nuoruus on sairaus joka paranee ajan myötä!

"Ei auta kuin hyväksyä elämän kulku"

Vastaajista 14 prosenttia ei kärsinyt ikäkriisiä juuri nyt, mutta pelkää sen iskevän vielä. Seitsemän prosenttia vastanneista paljasti kärsineensä iän tuomista murheista aiemmin, mutta päässeen siitä yli. Näin he selättivät ahdistuksensa.

– Nelissäkymmenissä alkoi fyysinen rapautuminen sekä kasvoissa että kehossa ja se oli kieltämättä ikävää, joutui hyväksymään toisenlaisen näköisen ihmisen, mihin oli siihen saakka tottunut. Silloin alkoivat myös sairaudet, kaikenmoista kremppaa ilmaantunut, eikä vain jaksa enää ihan samaa tahtia kuin ennen. Olen myös menettänyt vanhempani ja muitakin läheisiä, joten elämän lopullisuus on tullut hyvinkin selväksi. Lapset lentämässä pesästä, eikä työpaikan vaihtokaan enää oikein onnistu. Eli "työ" tässä elämässä on kutakuinkin tehty. Väittäisin, että ikäkriisi tulee vasta näitä asioita kokiessa. Lääkkeeksi ei auta muu kuin hyväksyä elämän kulku, kaikkine käänteineen ja yrittää elää tätä päivää, mahdollisimman mielekkäästi ja yrittäen nauttia erilaisesta elämänvaiheesta täysillä.

– Puhuin ikäkriisistä paljon ja lopulta oli pakko hyväksyä ikäni, 50 vuotta. Fyysinen rappeutuminen harmittaa naisena eniten.

– Podin ensimmäiset ikäkriisit jo 11-vuotiaana kun kuukautiset alkoivat. Jo silloin tuntui, että elämä on ohi. Kaverit odottivat innoissaan syntymäpäiviä, suurimmat odotukset oli tietenkin 16, 18, 21... itse vietin nuo päivät itkien. 25-vuotiaana meni vielä lapsettomuutta stressaten. Nyt kuitenkin 26 ikävuoteni viimeisinä kuukausina olen lakannut stressaamasta. Aiempi elämä on mennyt virheitä tehden ja niistä oppien. Koskaan en ole ollut itsevarmempi, rohkeampi tai edes kauniimpi kuin nyt. Osaan vihdoin ottaa elämästä kaiken irti ja tunnen täysillä että elämä on nyt vasta alkamassa.

Lue myös:

Elämän pahimmat kriisit koetaan nuorina

Jane Fonda, 73, on yhtä timmi kuin 80-luvulla, katso kuvat!

MTV3/Helmi

Kuvat: Shutterstock