Elämän pahimmat kriisit koetaan nuorina

Oliko teini-ikäsi yhtä painajaista, vai revitkö hiuksia päästäsi pyöreän kolmenkymmenen täytyttyä tai perinteisen keski-iän kriisin kynnyksellä? Yli 1200 Helmen lukijaa paljasti pahimmansa kriisinsä ajankohdan. Yllättävää kyllä lukijoiden pahimmat kriisit eivät sijoittuneet kypsemmille vuosille, vaan noin kolmannes vastaajista (32 %) kertoi kokeneensa hirveimmät ja mullistuttavimmat hetkensä alle 20-vuotiaana.

Hopeasijalle vastauksien joukosta nousi aikuisuuden ja nuoruuden kynnykselle sijoittuva kolmenkympin kriisi, jonka 30 prosenttia vastaajista kertoi olleen kauhein.

Ikäkriisi itsenäistymisen kynnyksellä

Noin kolmannes (32 %) Helmen kyselyn vastaajista kertoi ikimuistoisimman ja pahimman kriisinsä ajoittuneen nuoruuteen, ikävuosiin ennen kahtakymmentä. Monen vastaajan tarinassa korostui nuorena kohdatut traagiset tapahtumat, jotka olivat jättäneet jälkensä ja ilmenivät myöhemmin purkautuneena masennuksena.

Osa nuorena koetuista kriiseistä taas liittyi ensirakkauteen ja sen menettämiseen tai sitoutumiskammoon. Vastauksissa näkyi myös se, että vaikeudet oli onnistuttu selättämään ja niistä oli otettu opiksi. Monella täysi-ikäisyyden saavuttaminen toi tullessaan myös järisyttävän ikäkriisin!

– Ensirakkauteni kihlautui toisen kanssa, josta seurasi kahden vuoden masennus ja syömishäiriö. Poden vieläkin alemmuudentunnetta siitä, että minut hylättiin kylmästi.

– En tiedä minkälaisia kriisejä elämä vielä eteen heittelee, sillä olen vasta 20-vuotias, mutta pahimman kriisin aiheutti muutto pois kotoa 19-vuotiaana. Tämän seurauksena päättyi myös pitkä seurustelusuhde ja yhtäkkiä olin yksin vieraassa kaupungissa, vieraiden ihmisten ympäröimänä. Siitä laukesi masennus ja syömishäiriö.

– Kun täytin 18, minuun iski kauhea epätoivo. Monet odottavat täysi-ikäisyyttä kuin kuuta nousevaa, itse vain kärsin siitä. Ehkäpä minuun iski myöhäisteini-ikä, joka näkyi ahdistuksena, oman kropan muutoksina ja tulevan pelkona. Olin katkera, kun lapsuus oli niin nopeasti ohi. Nytkö piti sitten olla aikuinen?

– Niin sanottu teini-ikä sujui mallikkaasti. Ei suuria riitoja. Mutta kun täysi-ikäisyys lähestyi, alkoi vilkas mielipiteiden vaihto. Halusin itsenäistyä ja elää omaa elämääni, mutta äiti yritti kovasti vielä pitää kiinni siitä pienokaisestaan, joka en halunnut enää olla. Muutin toiselle paikkakunnalle, joten asiat helpottuivat sillä saralla aika nopeasti. Äidin oli luovutettava.

– Luulin, etten osaa sitoutua ja seurustella, kun aina rupesi ahdistamaan jotakuta tapaillessa. Kun sitten löysin sen oikean ja ensimmäisen virallisen seurustelukumppanini, kaikki loksahti paikoilleen. Nyt takana on 5 vuotta seurustelua ja yksi yhteinen lapsi.

– 18-vuotiaana koin kamalan ikäkriisin, kun oletin että minun oletetaan käyttäytyvän kuin aikuinen ja osaavan tehdä kaiken jotenkin järkevämmin kuin aikuisemmin. Siksi aloitin jälkiteinikapinan: Otin lävistyksiä, käyttäydyin typerästi ja osoitin mieltäni. Nyt kun olen 22-vuotias, häpeän käytöstäni ja olen pahoitellut sitä mm. vanhemmilleni. Luulin silloin, että voisin pidentää lapsuuttani tyhmällä käytökselläni, vaikka jälkeenpäin olenkin tajunnut, että itsenäistyminen ja nuoren aikuisen elämä on oikeastaan aika mahtavaa!

Aikuinen murehtii menneisyyttä ja pelkää tulevaisuutta

30 prosenttia vastaajista oli kokenut pahimman kriisinsä perinteisesti kolmenkymmenen ikävuoden kieppeillä tai sen jälkeen, ennen 40 ikävuotta. Kriisi johtui yleensä menneen elämän aiheuttamasta taakasta ja tulevaisuuden luomista paineista.

Montaa vastaajaa myös omat tai läheisen ihmisen sairaudet olivat koetelleet aikuisina. Naisvastaajille paineuta aihetti myös lisääntymispaine – tai jopa lapsettomuus.

– 30 ja 40 välillä. Koska silloin voi jo pohtia elämäänsä, ja nähdä, mitä on saanut aikaan. Vielä olisi mahdollisuus kääntää kelkkansa, muuttaa elämäänsä, mutta se ei ole enää aivan yhtä helppoa kuin ennen. Vastuuta on tullut lisää muun muassa puolison ja lasten muodossa.

– Menetin rakkaan äitini syövälle, kun olin 30-vuotias. Äitini oli kuollessaan 51-vuotias. Suru, syyllisyys ja katkeruus aiheuttivat minulle tähänastisen elämäni suurimman kriisin.

– 38-vuotiaana, kun viimeistään silloin tajusin jääväni hyvin todennäköisesti lapsettomaksi. Kriisiä pahensi vielä erään hyvän ystävän suhtautuminen asiaan. Hänen puheistaan sai sen käsityksen, että minulla ei ollut oikeutta surra lapsettomuutta, koska en ollut hänen mielestään etsinyt tarpeeksi aktiivisesti itselleni miestä.

– Avioero 19 yhteisen vuoden jälkeen 37-vuotiaana oli pahempi "konkurssi" kuin äitini kuolema muutamaa vuotta aiemmin. Koko elämä valui kuin hiekkalinna jalkojen alta ja varsinkin jälkeenpäin jäi kaivelemaan ex-miehen petollisuus.

– Ikävuodet 32–39 olivat silkkaa kriisiaikaa paria rauhallisempaa välivuotta lukuunottamatta. Hyvänä puolena oli se, että löysin itseni, vahvuuteni ja elämäntehtäväni, joiden avulla selviin pitkästä kriisikaudesta.

– Tuli sellainen tunne, että olen epäonnistunut elämässä, koska en ole vielä tehnyt mitään niistä asioista, joita haluaisin. En ole saanut aikaan mitään suurta tai toteuttanut haaveitani.

– Tyytymättömyys elämääni alkoi jo parisen vuotta ennen kolmeakymppiä, mutta täytettyäni kolmekymmentä alkoi kunnon myllerrys ja iski pahemman luokan kriisi päälle. Kyseenalaistin kaiken elämässäni, oloni tuntui tyhjältä ja ahdistavalta ja minulla oli jatkuva henkinen paha olo. Sen johdosta lopetin kymmenen vuoden vakaan parisuhteeni ja muutin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin asumaan. En ymmärtänyt, että kriisi ei johtunut pelkästään ulkoisista tekijöistä. Tavallaan maksan vieläkin kriisin hintaa: ajauduin huonoon parisuhteeseen enkä ole ollut onnellinen kuin hetkittäin. Nyt kuitenkin on valoa näkyvissä.

– Olin 30-vuotias ja mietin syntymäpäivänäni itkien elämääni. 90-luvun lama oli tyrmännyt minut työttömyyskortistoon ja sotkenut suunnitelmani. Tajusin, etten ollut mennyt yliopistoon, käynyt Amerikassa, kirjoittanut kirjaa, minulla oli jättimäinen asuntolaina, tylsän turvallinen työ ja elämäni todella muuttuisi. Olin viidennellä kuulla raskaana, naimisissa ja en takuulla 10 vuoteen täyttäisi mitään nuoruudenhaaveistani. Oikeassa olin! Nyt olen kuitenkin 41-vuotias ja aion ensi vuonna pyrkiä yliopistoon. Kaikkea ei voi saada. Olen onnellinen lapsistani, enkä kaipaa matkoja Amerikkaan.

MTV3/Helmi

Kuvat: Shutterstock