Tänä jouluna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun hyökyaalto surmasi lähemmäs 230 000 ihmistä.
Tapaninpäivänä Päivi Kanerva menee Turun Ruissaloon merenrantaan sytyttämään lapsilleen kynttilän enkelilyhtyyn. Hän aikoo ottaa myös valokuvia, sillä erilaisista terapiamuodoista juuri valokuvaterapia oli auttanut häntä konkreettisimmin vuosien toipumisessa.
Tapaninpäivänä tulee kuluneeksi 20 vuotta luonnonkatastrofista, jossa kuoli enemmän suomalaisia kuin missään muussa rauhanajan onnettomuudessa. Merenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami jouluna 2004 ravisteli Etelä- ja Kaakkois-Aasiaa ja surmasi lähemmäs 230 000 ihmistä.
Kuolleista 179 oli suomalaisia. Heistä suurin osa oli viettänyt joululomaa Thaimaassa. Heidän joukossaan oli Päivi Kanervan kaikki kolme lasta.
– Kun näitä nostetaan esille, tulee välillä syvempiä surun hetkiä. Surun tunteet nousevat helpommin, ja kaipaus, Kanerva kertoo.
Kun tsunami iski, olivat Kanervan lapset Elina, 19, Suvi, 16, ja Aleksi, 14, isänsä kanssa lomailemassa Thaimaan Khao Lakissa.
Heidän oli ollut määrä viettää Thaimaassa myös uusivuosi ja palata sen jälkeen Suomeen.
Tuhojen suuruus valkeni vähitellen
9:36
Ensimmäiset tiedot tsunamista Päivi Kanerva sai ystäviltään, jotka olivat kuunnelleet kansainvälisiä uutisia. Vasta sen jälkeen alkoi valjeta, kuinka suuri ja musertava uutinen tsunami olisi myös kaukana Suomessa.
– Yritimme saada lapsia turhaan puhelimen päähän. En edes tiennyt, mikä tsunami on ennen kuin asiasta alkoi tulla uutisia televisiosta, ja Suomen hallitus heräsi siihen, että jotain oli tapahtunut.
Uutisissa kerrottiin tuhansien kuolleen, mutta myös ihmepelastumisista. Esimerkiksi Sauli Niinistö oli toisen poikansa kanssa pelastautunut tarrautumalla sähkötolppaan, kuten hän on kertonut muun muassa kirjassaan Hiljaisten historia.
Lue myös: Kari Lumikero saapui "helvetin esikartanoon": Tsunami vei ihmisiä kilometrien päähän rannasta viidakon käärmeiden keskelle
Päivi Kanerva odotti ensimmäisiä tietoja lapsistaan tietoa yli neljä kuukautta. Hän halusi uskoa, että hekin elivät edelleen.
– Pitkään en voinut uskoa, että näin oli tapahtunut. Minussa eli sellainen typerä toivo, että he olisivat saaneet pelastauduttua jollekin saarelle tai johonkin korkeaan paikkaan, Kanerva sanoo.
Lasten isä, Kanervan entinen mies, tuotiin Suomeen loukkaantuneena pian tapahtuneen jälkeen. Hän menehtyi sairaalassa uudenvuodenpäivänä 2005.
Vasta huhtikuun alussa tuli tieto, että vanhimman tyttären Elinan ruumis oli tunnistettu. Tieto toisen tyttären Suvin tunnistamisesta tuli 29. huhtikuuta.
– Se oli Suvin syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt sinä päivänä 17. Pojastakin saimme tiedon kahden viikon kuluttua.
Uhreja muistettu eri puolilla
Tsunamin uhreja on muistettu pitkin loppusyksyä erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa eri puolilla maailmaa. Niissä ovat puhuneet niin asiantuntijat kuin tapahtuneesta hengissä selviytyneetkin.
Tsunami sai alkunsa Indonesiaan kuuluvan Sumatran saaren pohjoispuolella tapahtuneesta maanjäristyksestä. Voimakkuudeltaan se oli yli yhdeksän eli poikkeuksellisen voimakas. Järistyksen nostama aalto eteni jopa 800 kilometrin tuntivauhtia avomerellä.
Rannikoille iskeytyessään tsunami murskasi nopeasti talot, katkoi puut ja paiskoi veneitä satoja metrejä sisämaahan. Indonesian rannikolle iskeytyi jopa 25 metriä korkeita hyökyaaltoja. Hyökyaallot aiheuttivat suurimmat tuhot erityisesti Indonesiassa, Thaimaassa, Sri Lankassa ja Intiassa.
Thaimaassa sai surmansa myös joukoittain ulkomaalaisia, sillä tsunami osui kiireisimpään lomasesonkiin.
Lisäksi miljoonat ihmiset joutuivat pakenemaan kotiseuduiltaan. Tsunamin tuhovaikutukset ulottuivat Afrikan itärannikolle, joka sijaitsee yli 4 000 kilometrin päässä sen liikkeelle sysänneestä maanjäristyksestä.
Ihmisten vaikea suhtautua suruun
Kun Kanervan lasten arkut kuljetettiin Thaimaasta Suomeen, hän sekä muut omaiset olivat vastassa lentokentällä. Hautajaiset järjestettiin elokuussa 2005 täpötäydessä kirkossa lasten synnyinpaikkakunnalla Mynämäessä.
Tie toipumiseen on ollut pitkä. Se on vaatinut paljon työtä ja useita uusia alkuja.
– Aivan alussa koin myös, miten muidenkin ihmisten rukoukset kannattelivat. En muuten olisi selvinnytkään. Se oli ihme, hän muistelee.
Kanerva kertoo vahvistuksen lastensa kuolemasta olleen niin järkyttävää, ettei hän vieläkään kerro tapahtuneesta uusille tuttavuuksille. Tieto kolmen lapsen kuolemasta ja menettämisestä on niin mykistävä, hän miettii.
Kanerva ei voinut jäädä sairauslomalle heti, sillä hän oli lupautunut hoitamaan lasten isän kanalaa ja sen pakkaamoa maatilalla Mynämäessä. Vasta kuukausia myöhemmin hän muutti pois pienempään asuntoon ja jäi sairauslomalle.
– Aluksi erakoiduin ja oli vaikea tavata ihmisiä. Ihmisten oli myös vaikea lähestyä minua. Oli hankalaa mennä edes käymään kaupassa. Kuulin myös ihmisiltä hämmentäviä kommentteja, mutta siskoni sanoi, että hyvää ne tarkoittavat, Kanerva muistelee.
Hän kävi terapiassa ja myös SPR:n vertaistukitapaamisissa, kampeutui lopulta ulos kotoaan opiskelemaan hoitoalaa sekä alan töihin. Taustalla oli jo lastentarhanopettajan koulutus.
Jossain vaiheessa tuntui hyvältä ajatukselta muuttaa uudelleen, tällä kertaa Paimioon.
– Täällä kukaan ei tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut, yhtä ihmistä lukuun ottamatta, Kanerva kertoo.
Hän kertoo hakeutuneensa heti töihin vanhustenhoitoon ja päiväkotiin.
– Erilaisissa elämänkriiseissä työn tekeminen on aina ollut minulle se, joka pitää liikkeessä ja antaa voimaa.
Ei hallitse joka hetkeä
Kanerva on ollut eläkkeellä nyt kolme vuotta, eikä hän enää ajattele lastensa kuolemaa aivan joka päivä.
– Mieluiten muistelen elämässä tapahtuneita hyviä asioita. Harvoin missään surussa tai tuskassa kierin, vaikka niitäkin hetkiä on ollut, samoin kuin voimattomuuden tunteita, Kanerva sanoo.
Hän kertoo viettävänsä tavallisen, mutta hyvin aktiivisen eläkeläisen arkea. Hän on mukana erilaisissa yhdistyksissä, harrastaa kulttuuria ja käy kursseilla, kuten esimerkiksi käsityökurssilla. Harrastuksena on myös vesijumppa ja kehonhuolto. Kaikki tämä pitää kiinni elämässä.
– Olen kohdannut eläkepäivilläni hyviä uusia ihmisiä ja kokenut iloisia yhdessäolon hetkiä, Kanerva kertoo.
Muita hän ei neuvoisi, sillä jokainen kokee surun ja raskaat kokemukset eri tavalla. On kuitenkin jaksettava edetä pienin askelin, hän sanoo.
– Siitä olen pitänyt huolta, etten jää kotiin. Mahdollisimman moneen joukkoon vaan, kunnes löytyy paikka, jossa viihtyy. On tärkeää yrittää edes antaa mahdollisuus uudelle elämälle.