Riikka, 36, elää nyt raitista elämää. Huumeita suuren osan elämästään käyttänyt nainen haluaa kertoa muille, että muutos on mahdollinen.
Ensimmäinen piikitys oli pettymys. Silti Riikka jatkoi kokeiluja.
– Pistin itse itseäni ja se oli aika pettymys, koska olin annostellut annoksen niin pieneksi, että se ei tuottanut odotettua fiilistä. Piti äkkiä ottaa lisää. Koukussahan olin huumeisiin ollut jo tietämättäni pitkän aikaa ennen kuin käytin suonensisäisiä, Riikka Tuomi, 36, kuvailee nyt.
Riikka kokeili suonensisäisiä huumeita ensimmäistä kertaa vuonna 2001. Hän oli 17-vuotias, ja jatkaisi huumeiden käyttämistä vielä 16 vuotta.
"Alkuun varastettiin äidin viinakaapista"
Päihdekokeilut alkoivat varhain. Riikka alkoi juoda ala-asteiässä ja liukui pikkuhiljaa kovempien aineiden pariin. Kotona juominen oli arkipäivää ja herkkä Riikka imi alkoholistiperheen vaikutteet itseensä.
– Alkuun varastettiin äidin viinakaapista. Tuttujen kautta tuli sitten pilvi ja piri. Siihen aikaan tarvittiin vielä ihminen, nykyäänhän ei enää tarvita kuin kännykkä, Riikka toteaa kuivasti.
Elämästä ei löytynyt yhtäkään turvallista aikuista. Koulussa Riikka joutui rehtorin puhutteluun ja istui jälki-istunnossa myös asioista, jotka oli tehnyt vapaa-ajalla. Tarve kuulua johonkin oli valtava.
– Ajauduin. Halusin kuulua porukkaan. Ajauduin pahempiin ja pahempiin porukoihin, Riikka muistelee.
Kukaan ei kertonut, ettei huumemaailmassa ole ystävyyssuhteita. On vain elokuvakliseistä tuttu tarve saada aina lisää.
– Sehän on ihan hirveää. Koko elämä perustuu päihteille ja se maailma, joka niiden mukana tulee, on todella synkkä, kiero, pelottava ja paha. Käyttöaikana ei hirveästi kavereita ole. Siellä ajatellaan vain omaa itseä. On pakko.
Alussa huumeet kuitenkin antoivat hetkellistä mielenrauhaa. Hetkellistä unohdusta omasta pahasta olosta.
– Mutta eihän se hupi todellakaan kauaa kestänyt. Ainahan sitä lähti hakemaan samaa olotilaa, jonka sai alussa, mutta eihän sitä vain loppujen lopuksi enää saa.
"Kun rupesin käyttämään suonensisäisiä, se paljastui vanhemmilleni"
Riikka joi ja käytti huumeita pitkään salaa. 14-vuotiaana hänet sijoitettiin lastenkotiin, mistä hän karkaili. Lopulta koti löytyi isän luota. Riikka joi, mutta salasi edelleen huumeidenkäyttöään, kunnes se ei enää onnistunut.
– Kun rupesin käyttämään suonensisäisiä, se paljastui vanhemmilleni, mutta siihenkään ei oikein koskaan tavallaan puututtu. Tänä päivänä ymmärrän, ettei vanhemmillani ollut kykyjä käsitellä sitä asiaa itsekään.
Riikka ei itse ollut kotona, kun isä löysi huumeruiskut Riikan huoneesta. Seurauksena oli pyyntö siivota huone.
– Siitä ei vain puhuttu, koska kun siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa. Perheessämme on ollut sellainen puhumattomuuden kulttuuri. Se varmasti tulee pitkältä menneisyydestä, sellainen suomalainen puhumattomuuden kulttuuri, Riikka pohtii.
"Olin yli vuoden käyttämättä, mutta en kuitenkaan saanut raittiista elämästä kiinni"
Riikka ajatteli lopettamista ensimmäisen kerran jo 17 vuotta sitten. Suonensisäisiä huumeita oli tuolloin mennyt vuoden ajan.
Riikka yritti paeta elämäänsä useaan otteeseen: hän muutti ympäri Suomea ja haki uutta alkua, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Miesystävän perässä Riikka muutti jopa Yhdysvaltoihin. Piti mennä naimisiin, aloittaa alusta.
– Eihän se niin mennyt. Löysin sieltä kyllä ne huumepiirit ja tulin lopulta takaisin Suomeen, rupesin uudestaan kunnolla käyttämään myös suonensisäisiä.
Vuonna 2009 Riikka onnistui lopettamaan käyttämisen hetkeksi. Siitä hän puhuu, käyttämättä jättämisestä – raitistumaan Riikka ei tuolloin onnistunut. Hän eli elämäänsä ilman suonensisäisiä, muttei oikeastaan katsonut itseään tai muuttanut elämäänsä.
– Elin itselleni epärehellistä elämää: en oppinut tuntemaan itseäni, en ollut itseni takia raittiina, vaan muiden, enkä sitten tehnyt töitäkään itseni eteen. En ruvennut itsetutkiskeluun, katsomaan, kuka oikeasti olen. Elin sumussa, tein valheellisia asioita ja olin epärehellinen. Se ei toimi hirveän pitkälle. Olin yli vuoden käyttämättä, mutta en kuitenkaan saanut raittiista elämästä kiinni.
Lopulta Riikka jättäytyi pois vertaistuesta. Hän alkoi ensin juoda ja palasi sitten piikittämisen pariin.
Kului kuusi vuotta. Sitten Riikka melkein menetti mielenterveytensä.
Oli valmis jo kuolemaan
Oli vuosi 2017. Riikan vuosia huumeiden käytön alla joustanut mielenterveys alkoi pettää.
– Luulin, että minut halutaan tappaa. Ja olin valmis itse tappamaan itseni, hän muistaa.
Riikka oli jo menossa junan alle. Hän päättäisi kaiken, päästäisi irti elämästä. Riikka oli suuntaamassa raiteiden luo Turussa, kun yllättäen muisti vuoden 2010. Silloin hän ei käyttänyt, vaan opiskeli ja valmistuikin. Kultasepän paperit olivat taskussa, mutta käyttämättöminä.
– Muistin sitä kouluaikaa ja sitä, että vitsi, silloin minulla oli elämää. Tuli tavallaan palo siihen, että jos tässä vielä kuitenkin olisi jotakin, että pääsen tästä irti. Ja nyt tällä tiellä ollaan, Riikka sanoo.
Hän päätti yrittää vielä kerran.
– Pääsin junaan enkä junan alle, mihin olin jo menossa, Riikka kuvaa hymyä äänessään.
Vertaistuki oli Riikan pelastus
Riikka palasi isänsä kotiin, kärsi vieroitusoireita ja pahaa oloa. Lopulta pelastus löytyi vertaistuesta.
– Kohtasin samankaltaisia ihmisiä, jotka ovat lopettaneet ja haluavat päihteistä irti. He ovat asia, joka on minua auttanut.
Vertaistuesta Riikka sai ymmärrystä. Vain toinen ihminen, joka oli kokenut saman, saattoi ymmärtää huumeiden himoa ja tarvetta paeta päihteisiin.
– Jos olen yksin, ongelmat kasvatat päässäni hirveän isoiksi, olkoon kyseessä sitten miten pieni ongelma tahansa. Yksin en pärjää. Se on ihan selvää.
"Addiktiokäyttäytymiseni alkoi ennen kuin edes käytin kamaa"
On pakko saada. Sellaista on huumehimo, jota ei oikeastaan voi kuvata sanoin.
– Se on vain pakko saada, pakko saada. Tekee mitä vain, että kamaa saa. Se on hurjaa elämää. Asettaa itsensä tilanteisiin ja paikkoihin ja tekee asioita, joita nykyään, tällä päällä, joka minulla on, en lähtisi tekemään. Sinne maailmaan hukkaa itsensä. Naisena, käyttävänä ja kodittomana, koko elämä on suurta häpeää, todella ahdistavaa ja täynnä pelkoja.
Niin kuvailee uusi, raitis Riikka. Huumeetonta elämää on takana melkein kolme vuotta.
Kun Riikka nyt katsoo menneisyyttään, hän ei näe itseään. Huumeita käyttänyt on joku muu, aivan erilainen persoona.
– En se ole minä. Olen ollut sairaassa tilassa, oikeastaan koko elämäni ajan. Tuntuu, että addiktiokäyttäytymiseni alkoi ennen kuin edes käytin kamaa. Opin valehtelemaan ja varastamaan jo ennen kuin olen koskenut päihteisiin, Riikka sanoo.
Nyt hän elää elämää, joka perustuu rehellisyyteen muita ja itseä kohtaan. Paljon on vielä käsiteltävänä. Riikka aikoo vielä hakea ammattilaisapua, vaikka ei käynytkään katkolla tai vieroittunut hoitolaitoksessa.
– Olen ollut vasta kaksi ja puoli vuotta käyttämättä. Kun on 34 vuotta kasvanut kieroon ja 2,5 vuotta ollut uudella elämäntavalla, se on todella mielenkiintoista. Tässähän minä vasta tutustun itseeni ja huomaan, millainen olen. Opin tunnistaman tunteita, joita ihmisillä on, ja opin käsittelemään niitä ilman, että minun täytyy päihdyttää itseni. En voinut kuvitellakaan, mitä itsestäni ja tunteistani voin vielä ymmärtää.
"Kun ihan oikeasti raitistuu, näkee luonnon väritkin eri tavalla"
Kun käyttää kamaa, kaikki on vain paskaa. Niin Riikka kuvaa, pyytää sitten anteeksi ja nauraa.
– Mutta niin se on. Koko ajan on pelkotilassa. Se on tosi ahdistavaa ja synkkää. Ei siellä hirveästi ilonpilkahduksia ole. Toki voi jossain vaiheessa olla joku hauska hetki, mutta pääsääntöisesti se on tasaisen harmaata. Kun ihan oikeasti raitistuu, näkee luonnon väritkin jotenkin eri tavalla. Ennen katseli vain asfalttia ja kulki pimeässä illalla ja yöllä. Nykyään voi katsoa syksyn ruskaa, hän sanoo.
Riikalle normaali, tylsä arki ei ole tylsää. Se on aivan sairaan, uskomattoman, älyttömän hienoa.
– Olen nyt työkokeilussa päihdekuntoutuspisteessä. Tuen juuri alkuraittiudessa olevia ihmisiä, Riikka kuvailee.
Hän on myös käynyt puhumassa asunnottomuudesta ja päihteistä koulussa. Riikka haluaisi suuntautua työhön nuorten pariin. Olla se turvallinen aikuinen, jota ei itse lapsena löytänyt.
– Minut olisi voinut pelastaa ehkä silloin nuoruudessa. Kun olisi ollut se yksi turvallinen aikuinen, vaikka koulussa, jolle kertoa, jos jokin on huonosti kotona. Mutta en voinut tehdä sitä. Jos vain lapsena olisi ollut yksi turvallinen aikuinen, opettaja tai kaverin äiti, jolle olisi uskaltanut puhua, se olisi saattanut auttaa.
"Olen antanut itselleni anteeksi"
Riikka on opiskellut KEIJO-hankkeessa Laurean toimipisteessä Vantaan Tikkurilassa. KEIJO on rikos- ja päihdekierteessä olleille tarkoitettu kokemusasiantuntijakoulutus.
– Se on avannut elämääni todella paljon polkuja, avannut ihan uuden elämän, Riikka kuvaa.
Vaikka hän on edelleen ammatiltaan kultaseppä, Riikka uskoo, ettei koskaan tule tuota työtä tekemään. Menneisyytensä hän näkee voimavarana ja tienä uuteen työhön.
– Olen ollut menneisyydessäni sairaassa tilassa. En häpeä sitä. Olen antanut itselleni anteeksi tekoja, joita olen tehnyt, ja muille tekoja, joita minulle on tehty. Olen hyväksynyt sen. Jos mennyttä jotenkin vain voi käyttää hyödyksi, olen sitä tehnyt. Tässäkin haastattelussa haluan tuoda näkyväksi, että ihminen voi muuttua. Helppoa se ei ole, ja apua siihen tarvitaan.
Hoitoon pääsemistä tulisi helpottaa
Sitä Riikka toivoisi myös yhteiskunnalta. Lisäresursseja, apua hoitoon pääsemisen helpottamiseksi.
– Kun addikti haluaa lopettaa, pitää päästä hoitoon heti, koska kohta hän saa seuraavan annoksen eikä enää halua. Ei hän enää koe tarvitsevansa hoitoa, koska hänen on jo "hyvä olo", ainakin hetken aikaa, Riikka kuvailee.
Kun ihminen on valmis raitistumaan, hän hakee apua, pyytää ja anoo. Yleensä pelkkä tahdonvoima ei kuitenkaan riitä, ja harva onnistuu.
– Harva pääsee pois, todella harva. Moni kuolee ennen kuin pääsee raittiuteen kiinni. Jotka apua tulevat hakemaan ja pyytämään, ovat valmiita siihen, ja heille pitäisi antaa se mahdollisuus. Pitäisi olla hoitopaikkoja, joihin pääsee heti. Ei tällainen ihminen helposti tule toista kertaa pyytämään apua, jos ei sitä saa.
"Osaan nauttia ihan pienistä asioista"
Kun Riikka ajattelee itseään viisi vuotta sitten, hän kokee elävänsä aivan uutta elämää. Raitistuminen on antanut elämän, uusia ystäviä, kokemuksia. Välit sisaruksiinkin ovat korjaantuneet.
Tämän haastattelun annettuaan Riikka on menossa keskustelemaan työpaikasta. Sitä hän haluaisi: palkkatyön, jossa voisi antaa apua ja toivoa muille.
– Haluaisin lähteä työskentelemään nuorten kanssa, kun olisi vielä mahdollista vaikuttaa asioihin. Että he eivät lähtisi käyttämään päihteitä, Riikka sanoo.
– Elämäni on ihanaa. Olen jotenkin superpositiivinen, koska elämäni oli niin helvettiä, kun käytin. Halusin sen loppuvan. Elämäni on loppujen lopuksi varmaan aika tylsää, tavallista arkea, mutta se on ihanaa. Osaan nauttia ihan pienistä asioista. Vaikka siitä, että on ruska, aurinko paistaa. Ne ovat hienoja juttuja. Se, että pääsee heräämään omasta sängystä aamulla selvin päin. Mikä on sen siistimpää? Ei mikään.