Mainos

Kuvat: Englannin kuningattarella corgeja, Hitlerillä Blondi-koira – Tällaisia "kollegoja" Lennulla on palatseissa ja hoveissa ympäri maailmaa

Sauli Niinistön ja Jenni Haukion Lennu, kuningatar Elisabet II:n corgit, Ranskan presidentin Emmanuel Macronin sekaroituinen Némo, Adolf Hitlerin saksanpaimenkoira Blondi.

Valtaapitävien virka-asunnoissa, linnoissa ja palatseissa ja niiden puutarhoissa on aina ollut koiria. On pieniä, pehmeäkarvaisia, turvallisia ja arkista perhe-elämää symboloivia koiria. On myös voimaa, valtaa ja viriiliyttä heijastavia suuria vahti- ja metsästäjäkoiria.

Presidentti Martti Ahtisaarta ei ole julkisuudessa yhdistetty mihinkään lemmikkieläimeen. Runsaalta reissaamiseltaan hän tuskin olisi voinut itse sellaista pitääkään. Presidentti Mauno Koiviston jaloissa sen sijaan pyöri tyttärensä Assin Pontus-mopsi.

Ja vaikka suomalainen media vetää kotiinpäin hehkuttaessaan Lennua, se tunnetaan maailmallakin. India Timesin "11 kuuluisan johtajan kuuluisat lemmikit" -listalla touhottaa eräs bostonterrieri.

Koira on ihmisen paras ystävä. Se on nykypäivänäkin johtajien ja päälliköiden kotieläin, ja samalla epävirallinen edustuskoira.

Kekkonen ja Putin koiranystäviä

Piinkovalla, vallantäyteisellä ja urheilullisella Urho Kekkosella oli Isabella ja Miila, isoja ulkokoiria, mutta eivät kuitenkaan petomaisia nelijalkaisia.

Tiikeri- ja ratsukuvista tuttu Vladimir Putin ei ole hänkään peitellyt viriiliyttään ja itsevarmaa valtaansa. Wikipedian mukaan Kremlin valtiaalla on nyt kolme koiraa, kaikki lahjoituksia. Akita, alabai ja sarakatsaninkoira ovat reippaita ulkona viihtyviä nelijalkaisia paimen- ja vahtikoirarotuja.

Suomen ja Venäjän presidenteillä on paljon valtaa. Niin on myös Ranskan presidentillä.

Nykyistä Elysée-palatsin herraa Emmanuel Macronia verrataan – myös ironisesti – tarmossaan, visioissaan ja nuoressa iässään Napoléon Bonaparteen (jolla kerrotaan olleen karkotussaarellaan St. Helenalla keskellä eteläistä Atlanttia mustavalkoinen koira Sambo. Isäntä palasi Ranskaan jalat edellä, Sambo elävänä.)

Macronin Némo on kuitenkin sekarotuinen löytökoira. Ehkä Macron ei tarvitse egonsa pönkittämiseksi suurta hurttaa. Välillä se myös käyttäytyy kapinallisesti.

Macronin Némo lorautti palatsissa

Marconin pitäessä työhuoneessaan palaveria pienen ministerijoukon kanssa, alkoi taustalla kuulua kaikille koiranomistajille tuttu sihinä.

Némo se siinä antoi tulla arvotakan taustaa vasten. Tapahtumasta kertoo MTV:n entinen Ranskan-kirjeenvaihtaja Helena Petäistö tuoreessa Ranska, Macron ja minä -kirjassaan. Episodi nauratti kaikkia, ja Macronin mukaan koira oli säikähtänyt ministereitä.

Nimensä Némo sai Jules Vernen kirjoista. Verne taas oli kotoisin Amiensista, samasta kaupungista kuin Macron. Ehkä nimi on viittaus isäntänsä laajaan lukeneisuuteen ja sivistyneisyyteen.

Macronin monella edeltäjällä oli labradorinoutaja. Hollande, Sarkozy, Mitterrand, kaikki labradorien isäntiä.

Eläväinen, sosiaalinen ja kookas Jacques Chirac viihtyi maltankoira Sumon kanssa. Nimestään huolimatta se ei todellakaan edustanut koirista suurimpia.

Chirac on erittäin kiinnostunut Aasian kulttuureista, joten Japaniin viittaava nimi sopi koiralle kuin nenä päähän. Chirac joutui kuitenkin vastentahtoisesti luopumaan hemmotellusta sylikoirastaan, koska se puri liian innokkaasti.

Koiria vilissyt Valkoisessa talossa

Atlantin toisella puolella Barack Obamalla oli valkoisessa talossa portugalinvesikoiria. Ei siis mikään aggressiivisen vallan laji, jota maailman supervallan johtajalta voisi odottaa.

Bo-koira päätyi vallan saleihin kuolaamaan, koska se sopi allergioista kärsivään presidenttiperheeseen. Yhdysvaltalaisessa(kin) mediassa lutuinen koira on myös hellyttävämpi ja kansaan menevämpi kuin vaikkapa dobermanni.

Valkoisessa talossa ja sen nurmilla ja ruusutarhassa on riittänyt koiria. George W. Bush piti muun muassa kahta terrieriä – ja muuten Teksasin kotitilallaan nimensä mukaisesti pitkäsarvista texas longhorn -lehmää Ofeliaa. Bill Clinton rapsutteli ranskalaispresidenttien tapaan labradorinnoutajaa.

Jonh F. Kennedyllä oli pieniä lapsia, ja liuta lemmikkejä, lähes kotieläinrahan verran, jos on uskominen Kennedyn presidentillisen kirjaston ja museon nettisivuja. Oli koiria, kissoja, useita hevosia, kissa, kanarianlintu, papukaija ja jyrsijöitä, kuten kani Zsa Zsa.

Koiradiplomatiaa

Nykyisessä 24/7-mediamaailmassa koira voi olla paitsi kansallinen myös kansainvälinen propagandavaltti. Ne ovat hellyttäviä, eikä niitä tarvitse houkutella komeroiden alta ja verhojen kätköistä salamavalojen räiskeeseen, toisin kuin kissoja.

1:48

Koirien lahjoittaminen toisille valtiojohtajille kertoo eläimen merkityksestä symbolisesti, ja antajansa kiinnostuksesta kohteensa persoonaan.

Henkilökohtaista valtiojohtajadiplomatiaa ei kannata täysin unohtaa, vaikka maiden suhteita määrittelevät niin lukuisat sopimukset kuin kauppa ja poliittiset konjunktuurit. Hyvät välit pehmentävät yrityksiä ratkoa erimielisyyksiä, ja edistävät omien etujen ajamista, näin ainakin johtajat ja diplomaattikunnat toivovat.

Koiradiplomatiaa siis.

Esimerkiksi Kennedyllä oli Neuvostoliiton silloisen johtajan Nikita Hrustshovin lahjoittama Pushkinka. Mutta tähänkin lahjoitukseen liittyi politiikkaa, kylmän sodan suurvaltojen kilpajuoksu lähes kaikesta.

Pushkinkan emo oli Strelka, jonka neuvostoliittolaiset olivat lähettäneet avaruuteen ja takaisin. Kennedyjen tyttären Caroline Kennedyn mukaan koira päätyi heille äitinsä Jacqueline Kennedyn ja Hrustshovin virallisen illallisen vapaamuotoisen pöytäkeskustelun jälkeen.

Donald Trump? Ei tiettävästi lemmikkejä Valkoisessa talossa eikä luksushuvilallaan Floridassa.

Koira kuuntelee myös ahdistunutta johtajaa

Koirat viittaavat niin valtaan ja vitaalisuuteen, kuin kotoisaan lämpöön ja turvallisuuden tunteeseen.

Ihmisten, myös valtiojohtajien, pään sisään on vaikea päästä, mutta voi uskoa, että koirat tuovat lohtua, niiden korvaan voi kuiskutella asioita, joita ei voi muille sanoa, ja ulkoilu niiden kanssa rauhoittaa, kun kriisit ja muu ulkomaailma ovat kaatumassa niskaan.

Uskallan väittää, että maailman silmäätekevistäkin löytyy perin inhimillinen piirre, imelä ja virtuoosimainen koiralleen lässyttäjä.

Ja on yksi asia, mistä kruununpää ja presidentti-isäntä pitää: Koirat ovat aina uskollisia. Ne eivät haasta, kieroile, juoruile, eivätkä puhu pahaa selän takana. Isäntä on isäntä, koira uskollinen alamainen.

Koirat ideologian välikappaleina

Uskollisuuden symboleina ne voivat antaa leimaansa kokonaiseen ideologiaan, itsestään riippumatta, koiraparat. Koirat kun eivät isäntiään valitse, ne joutuvat silloin tällöin osaksi synkkää historiaa.

Tällaisen kohtalon sai kokea Blondi. Nimen ymmärtää, kun tietää, että se oli yksi Adolf Hitlerin lempikoirista. Ja tuskin ällistyttää, että Blondi oli saksanpaimenkoira.

Blondin kerrotaan päässeen nukkumaan sänkyyn hirmuhallitsijan jalkopäähän. Sen elämä päättyi surkeasti. Blondi ilmeisesti kuoli isäntänsä antamaan syanidikapseliin Berliinissä. Tuossa vaiheessa neuvostojoukot olivat lähestymässä kovaa vauhtia Hitlerin bunkkeria romahtaneen kolmannen tasavallan pääkaupungissa.

Schäfereille epäonneksi, saksalaisena rotuna natsit käyttivät niitä propagandassaan alkuvoimaisena sudenkaltaisena koirana, joka syö yhtenä suupalana suuremmatkin asiat kuin risut ja männynkävyt. Hitler itse ei ollut mikään natsipropagandan arjalaisuuden fyysinen esikuva, toisin kuin koiransa. Olisi varmaan sellainen halunnut olla.

"Susikoiran" maine jämähti

Hitlerin ei tarvinnut liehitellä alamaisiaan, päinvastoin osoittaa raakaa ja armotonta voimaa. Aggressiivinen ja julma mielikuva susikoirasta – sillä nimellä minäkin opin lapsena lajia kutsumaan – jämähti rotuun kuin täi turkkiin.

Sen käyttö vahtikoirana ja elokuvissa usein arpinaamaisten roistojen apurina (joskus myös toki pelastajana kuten Rin Tin Tin), eivät ole auttaneet pehmentämään sen mainetta pelottavana, ihmisiä vihaavana nelijalkaisena.

Koiran pilkkaamisesta vankilaa

Eikä johtajien koirille vitsaileminen ole aina harmitonta. Thaimaassa pääsi istumaan moneksi vuodeksi linnaan, jos pilkkasi nyt edesmenneen kuningas Bhumipolin koiraa.

Kuningas oli kertoman mukaan hyvin kiintynyt suosikkilkoiraansa Thong Daengin - jopa niin, että kirjoitti löytökoiransa tarinan suosituksi kirjaksi. Palvotun asemansa tienneen kuninkaan mukaan katukoirat osoittavat isännälleen suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta.

Britanniassa sen sijaan ei ole pelkoa saada raippaa siitä, että kuvaa Elisabet II:n koiria vaikka pilapiirroksessa. Kuningattarella on ollut hallitsijakautensa aikana yli 30 corgia, itsepäiseksikin kuvattuja, mutta ihmisystävällisiä paimenkoiria. Hänellä on muuten myös "dorgeja", corgien ja mäyräkoirien ristetyksiä.

Elisabet II ruokkii itse corginsa

Buckinghamin palatsin koirista on tullut kansallista folklorea, ja ne ovat vitsailun ja lempeän pilan kohteita. Hänen kerrotaan ihastuneen corgeihin prinsessana, äidillään oli myös useita corgeja.

Kuningattaren kalenteriin on myös varattu ainakin sen verran laatuaikaa koiriensa kanssa, että hän itse ruokkii ne, ja saattaa lorauttaa kippoon vielä sopivaa kastiketta vihreiden vihannesten ja hirvenlihan päälle.

Länsinaapurimme Bernadotteilla on myös koiria. Paitsi nopeiden autojen ratissa, myös metsällä viihtyvän kuningas Kaarle Kustaan elämässä on lehden mukaan aina ollut koiria. Viime vuoden lopulla Expressen-lehti kertoi kuningas Kaarle Kustaan olevan huolissaan "silmäteränsä" baijerinvuoristovihikoira Brandien kunnosta.

Kaarle Kustaan ja kuningatar Silvian jaloissa ovat lasten lisäksi pyörineet muun muassa labradorinnoutaja Ali. Myöhemmin heillä toinen samaa rotua oleva Jambo.

Koirat kuninkaiden miehisyyden osoittajina

Ainakin eurooppalaiset kruunupäät ovat kautta vuosisatojen olleet koirien ystäviä. Suurenkin taidemuseon voisi täyttää kookkailla öljyväritauluilla, joissa riikinkukkomaisesti esiintyvät kuninkaalliset esittävät metsästäjän viriiliyttään ja asekuntoaan koiran tai koirien kanssa.

0:30

Joillakin koirilla on ollut lokoisat oltavat ja pramea ympäristö. Versaillesin palatsin parketeilla on aikoinaan tapsuttanut paljon nelijalkaisia. Ne varmaankin levittivät kirppuja, joita tosin oli muutenkin hoviväellä muhkeissa peruukeissaan.

Aurinkokuningas Louis XIV (1638-1715) oli erityisen kiintynyt Filou-puudeliinsa. Rodun karnevalistisen pöyhkeä karvoitus sopi ilmeisen hyvin rönsyilevän barokin aikaan.

Ranskan hovin eräät kuuluisimmat naiset, Marie Antoinette ja Madame de Pompadour – ensimmäinen giljotiinissa sittemmin kuollut kuningatar ja Louis XVI:n puoliso, jälkimmäinen kaunis porvaristyttö-markiisitar ja kuningas Louis XV:n rakastajatar – antoivat lemmikkikoiriensa touhuta Versaillesissa.

Versaillesissa koirat sotkivat vapaasti

Kerrotaan, että esimerkiksi Maria Antoinette sallivat lemmikkiensä juoksennella ympäriinsä lähipuiston mudassa liatuin tassuin. Hoviväki sai myös manata toisilleen ja kyykistellä siivoamaan niiden jätöksiä.

Kuninkaallisten koiria kun ei ollut myöskään koulutettu, niin herttaisia ne olivat emännilleen. Nämä nelijalkaiset olivat päässeet kauas esivanhempiensa paikoilta leirinuotioiden maailmasta talvien kylmyydestä.

Koirat olivat tuolloin luomassa eurooppalaista hovitrendiä, ja taatusti synnyttämässä ilmiötä myös porvariston parissa.

Toisen kuningashuoneen edustajan tai suurlähettilään vierailu Versaillesissa tarkoitti usein sitä, että kotimatkalle lähti myös koirakuume. Koirilla alkoi olla entistä enemmän roolia myös tauluissa aatelisten omistajiensa rinnalla – tai mieluummin jaloissa.

Pekingeesi valtiojärjestelmän edustajana

Koira voi olla myös paljon enemmän kuin vain yhden valtiojohtajan lemmikki ja mediatemppu. Ne voivat edustaa kokonaista hallintojärjestelmää tai valtiofilosofiaa.

Kiinanpalatsikoira eli pekingeesi nimenä kaikuu pitkää, arvovaltaista, salaperäistäkin historiaa.

Pekingeesejä on ollut jo 700-luvulla Kiinassa Tang-dynastian aikana, ja niiden ominaisuuksien haluttiin mukautuvan buddhalaisiin oppeihin ja taiteeseen, kertoo nettisivuillaan Amerikan kennelliitto.

Pienestä koostaan huolimatta niitä käytettiin myös keisarinpalatsin vahtikoirina. Pekingeesi mahtui silloisten pukujen suurin hihoihin, mistä ne saattoivat ilmestyä haukkumaan mittaansa suuremmalla ärheydellä. Palatsikoiran varastaminen oli majesteettirikos, seurauksena kuolema.

Pekingeesit varta vasten jalostettiin keisarillisiksi sylikoiriksi. Tasavaltalaisesta Lennusta ei taida sellaiseen rooliin ihan olla.

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.