Puolustusvoimat on hankkimassa nykyistä korkeammalle ja pidemmälle yltäviä ilmatorjuntaohjuksia.
Ilmatorjunnan kehittämishanke nytkähtänee lähiaikoina eteenpäin, kun varsinaisia tarjouspyyntöjä edeltävät tietopyynnöt lähtevät valmistajille.
Tavoitteena hankkeella on vahvistaa ilmatorjuntaa korkealla yli kymmenen kilometrin korkeudessa, minkä arvioidaan oleva ilmatorjunnan painopiste tulevaisuudessa. Venäläisten Buk-ohjusten poistuttua käytöstä Suomen ilmatorjunnasta näissä korkeuksissa ovat vastanneet Hornet-hävittäjät ilmataisteluohjuksineen. Ilmatorjuntaohjusten vahvistaminen vapauttaisi monitoimihävittäjiä muihin tehtäviin.
Hornetien siivissä on muun muassa Amraam-ohjuksia, eli samoja, joita Puolustusvoimilla on tällä hetkellä maan kamaralla Nasams-järjestelmässä. Se suojaa esimerkiksi pääkaupunkiseutua. Uudet korkeammalle yltävät ohjukset pyrittäneen nivomaan osaksi samaa norjalais-amerikkalaista järjestelmää.
Ohjustorjunta USA:n varassa
Uusien ohjusten on tarkoitus täydentää korkeimmillaan noin 15 kilometrissä lentävien Hornetien torjuntakykyä. Pääasiallisena kohteena ovat vastustajan koneet ja risteilyohjukset, eivät ballistiset ohjukset, kuten Venäjän paljon puhutut lyhyen kantaman Iskanderit.
Ruotsin päädyttyä viime vuonna neuvotteluihin amerikkalaisesta Patriot-ohjusjärjestelmästä mainittiin tavoitteena olevan myös ballististen ohjusten torjuminen. Käytännössä niiden tehokas torjuminen vaatii myös paljon muuta.
Ballistinen ohjus olisi parasta tuhota jo matkalennossa ilmakehän ulkopuolella tai yläosissa. Tämä edellyttäisi satelliittihavaintoa ohjuksen laukaisusta, tutkaseurantaa sen lentoradasta sekä ilmakehän ulkopuolelle ampuvia torjuntaohjuksia. Näitä on tiettävästi käytössä vain Yhdysvalloilla, jonka kykyihin esimerkiksi Euroopan Nato-maiden aktiivinen ohjustorjunta tukeutuu.
Tavanomaisella taistelukärjellä vain rajallista tuhoa
Itsenäinen ohjustorjuntajärjestelmä voisi torjua lyhyen kantaman ballistisen ohjuksen myös lennon loppuvaiheessa sen hakeutuessa kohteeseensa. Aikaa reagoinnille on kuitenkin erittäin vähän, varsinkin ilman edellä kuvattua ennakkovaroitusta. Torjuntaohjuksen pitäisi käytännössä olla valmiudessa oletetussa kohteessa ehtiäkseen osua moninkertaisella äänennopeudella lähestyvään uhkaan.
Erään arvion mukaan yksi loppuvaiheen torjunnan ohjuspatteri kykenisi jotenkuten suojaamaan yhden ison kaupungin keskustan suuruisen alueen – jonkin aikaa.
Puolustusvoimien omilta sivuilta löytyvässä katsauksessa arvioidaan, että Suomen kannalta kustannustehokkain ja resursseiltaan realistinen ohjuspuolustuksen vaihtoehto painottuu aktiivisen torjunnan sijasta passiivisiin toimiin. Eli omia joukkoja ja kalustoa pitää hajauttaa ja suojata, sekä vihollista harhauttaa kohteiden sijainneista.
Tavanomaisella taistelukärjellä varustettu ballistinen ohjus aiheuttaa lopulta vain melko paikallista tuhoa. Vaikutusta voi verrata yksittäiseen pommiin. Esimerkiksi kokonaisen lentotukikohdan lamauttaminen ja suojissa olevien koneiden tuhoaminen saattaisi vaatia kymmeniä tarkkoja osumia.