Mad Max: Fury Road -elokuva näytti, että toimintaelokuvakin on Oscareiden arvoinen.
Moni katsoja hämmästyi viime yönä, kun toimintapläjäys Mad Max: Fury Road keräsi eniten Oscareita. Tom Hardyn ja Charlize Theronin tähdittämä elokuva sai kaikkiaan kuusi kultaista ukkoa.
Kymmenen ehdokkuutta kahminut toimintaraina sai Oscarinsa parhaasta leikkauksesta, puvustuksesta, maskeerauksesta, äänileikkauksesta ja -miksauksesta sekä lavastuksesta.
Eniten Oscareita voittanut elokuva ei kuitenkaan saanut palkintoja niin sanotusti merkittävissä kategorioissa.
Mad Max: Fury Road oli mielestäni hypnoottinen ja upea elokuva, joka on ansainnut jokaisen palkintonsa. Mutta se olisi ansainnut myös niiden kylkeen niitä oikeita palkintoja, sillä monella tavalla uskon, että Mad Max oli viime vuoden paras elokuva.
Mad Max on aiemmin tarkoittanut minulle heikkohermoista ja takatukkaista Mel Gibsonia aavikolla. Ne ovat menneet mielessäni iloisesti sekaisin Tappavien aseiden kanssa ja kokonaisuudessaan kiinnostavuus on ollut nollassa.
Neljäs Mad Max herätti kuitenkin jo ennakkoon sellaisen pöhinän, etten voinut jättää tätä sukupolvikokemusta väliin. Ja hyvä niin.
Elokuva on häkellyttävän vauhdikas. Leikkaukset ovat nopeita. Tapahtumia tulee, eikä katsojalle selitellä turhia. Huomasin istuvani teatterissa takaraivo selkänojaan liimattuna, silmät lautasena ja vain pinnallisesti hengittäväni hiekkaista kilpa-ajoa itseeni.
