Muse oli pitkään vain sietämätöntä Radiohead-apinointia, täysin turhaa kikkailua ja instrumenttionanointia.
Vuosi 1999. Lupaavaksi brittitrioksi monissa musiikkimedioissa hehkutettu Muse julkaisi ensimmäisen singlensä nimeltä Sunburn.
Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran sen julkaisun aikoihin Radiomafialta. Laulaja Matthew Bellamy kuulosti siltä, että hän yritti matkia Radioheadin laulaja Thom Yorken laulutyyliä – epäonnistuen siinä totaalisesti. Tai ainakin ärsyttävästi.
En voinut sietää Sunburnia. En voinut sietää Musea. Bellamyn laulu kuulosti Yorken sydänverisen ja ihon kananlihalle väkisin saavan tulkinnan rinnalla muoviselta ininältä. Olin mielipiteessäni satavarma yhtyeen kahden ensimmäisen levyn (Showbiz, 1999, ja Origin of Symmetry, 2001) ajan.
Elämääni mahtui vain yksi brittiläinen ulisija, ja sen paikan oli vallannut edellä mainittu Thom Yorke.
Sitten kuulin kaksi kappaletta, jotka saivat tiukan mielipiteen muuttumaan. Ne hetket, jotka ovat saaneet minut lopulta pitämään Musesta, ovat olleet oikeastaan biisikaksikkoja, joiden myötä olen alkanut ymmärtää yhtyettä ja jopa pitää siitä.
1) New Born ja Plug In Baby (2001)
Kun suosikkiulisija Thom Yorken johtama Radiohead oli julkaissut vuonna 2003 hieman vaisun Hail to the Thief -albumin, tuntui siltä, että omaan musiikinkulutusuniversumiin mahtuisi jotain uutta.