Koulukiusaaminen ja ikätovereiden tekemä henkinen sekä fyysinen väkivalta jättää syvät arvet, mutta pahinta on kuitenkin aikuisten välinpitämättömyys, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Petra Tuominen.
Vantaalaiskoulussa tapahtunut vakava väkivallanteko, kuten niin monet muut aiemmat kiusaamistapaukset, saivat minut jälleen kerran pohtimaan omaa historiaani koulukiusattuna. Minua ei koskaan hakattu fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Sain jatkuvasti kuulla olevani läski, tankkeri, pontso, ällö ja ruma – päivittäin muutamat kiusaajat kokivat, että heidän tehtävänään on tehdä elämästäni helvettiä, pelotella välitunnilla ja korostaa joka ikisessä mahdollisessa välissä, että olen erilainen, enkä kelpaa mihinkään.
Syvimmät arvet jätti aikuinen, joka nauroi hädälleni
Vielä näin 33-vuotiaana muistan edelleen kiusaajieni kasvot ja pahimmat solvaukset. Keho muistaa vielä sen ahdistavan tunteen, kun pelotti mennä kouluun. Päällimmäisenä minulle on kuitenkin jäänyt mieleen ne aikuiset, jotka pettivät luottamukseni. Jo silloin, 1990-luvulla, toitotettiin, että kiusaamistilanteessa asiasta tulisi kertoa aina aikuiselle. Minä hyväuskoisena lapsena tietenkin oletin, että aikuinen tulee ja puhaltaa taikapölyllä kiusaajat pois. Halusin uskoa siihen sananhelinään, että apua saa, kun avaa suunsa. Kuinka väärässä olinkaan.
Koulussa kyllä puututtiin ensin asiaan, kun kiusaamisesta kerroin. Ensimmäisellä luokalla järjestettiin tapaaminen, jossa kiusaaja joutui vanhempien läsnäollessa pyytämään minulta anteeksi ja lupaamaan, ettei koskaan enää tee niin. Se toimi. Minä 1 – ensimmäinen kiusaaja 0.