Kommentti: 95-elokuva vaikutti hirveältä – muutama oiva ratkaisu sai mielen muuttumaan

Aluksi näytti pahalta. Suomen jääkiekon A-maajoukkueen ensimmäiseen MM-kultaan huipentuneen toukokuisen viikonlopun tapahtumiin keskittyvä elokuva vaikutti ideana siltä, että sen toteutumatta jäämisenkin kanssa olisi voinut elää.

Elokuvan traileri ei nostanut odotuksia. Päinvastoin. Se oli yliampuva ja sai toivomaan eniten sitä, että ohjaaja Aleksi Mäkelän elokuva olisi lopulta niin sanotusti päätyyn asti ja vaikka päädystä ronskisti läpi viety projekti. Se sai toivomaan, että jääkiekon sijaan keskityttäisiin vuoden 1995 ajankuvaan sekä tunnelmiin ja että ne vedettäisiin iloisesti överiksi.

Vuonna 1995 oltiin nimittäin hiljalleen vasta nousemassa 1990-luvun alun lamasta. Jääkiekkomaajoukkueen menestys nosti kansallista itsetuntoa. Sakari Kuosmanen laulamassa J. Karjalaisen Sankarit-ikivihreää ja Den glider iniä toukokuisissa maailmanmestaruusjuhlissa Helsingin Kauppatorilla 22 vuotta sitten olivat ikään kuin muistutus siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

95-elokuva ei vaikuttanut ensimmäinen puolen tunnin aikana juuri paremmalta kuin elokuvan traileri, mutta lopulta teatterista sai poistua hymyillen.

Kaksi kohtausta saivat ymmärtämään, että tätä elokuvaa ei pidä ottaa liian vakavasti. Niiden jälkeen 95 oli odotettua parempi.

Toisessa noista kohtauksista jääkiekkomaajoukkueen ykkösmaalivahti Jarmo Myllys (Hannes Suominen) on tukehtumassa kalanruotoon. Joukkueen kapteeni Timo Jutila (Joel Hirvonen), varakapteeni Saku Koivu (Jon-Jon Geitel) ja varamaalivahti Jukka Tammi (yllättävän isossa roolissa elokuvassa oleva Lauri Tilkanen) lähtevät viemään taksilla ykkösmaalivahtia sairaalaan, kunnes varamaalivahti Tammi pelastaa kollegansa kaivamalla ruodon sormillaan tämän kurkusta. Kyllä.

Toisessa avainkohtauksessa taas maajoukkueen valmentaja Curt Lindström (ruotsalainen Jens Hultén) ahdistuu ja lähtee juoksemaan ahdistuneena satamalaiturilla kravattiaan riisuen, kauniiden tukholmalaismaisemien siintäessä taustalla. Kohtaus huipentuu twinpeaksmaisesti (sana, jota en olisi ihan heti uskonut käyttäväni tästä elokuvasta kirjoittaessani) ilmeisesti Tukholman vanhassa kaupungissa sijaitsevalla toriaukealla. Kyllä.

Lopulta elokuvan tarinalinjat hymyilyttävät. On positiivista, että Suomen otteluita Globenin jäällä ei ole lähdetty dramatisoimaan näyttelijöiden voimin. Antero Mertarannan kylmiä väreitä aiheuttavia, muistiin mahdollisesti pysyvästi sementoituneita selostuksia sekä kuvamateriaalia otteluista on käytetty autenttisessa muodossa.

Pelaajien näyttelijät ovat lopulta yllättävän pienessä osassa. Pääpaino on muissa tarinalinjoissa, joissa katsotaan MM-finaalia joko kotimaassa tai Tukholmassa. Finaalin maalit selostuksineen ja jälkiaaltoineen ovat 95:n eniten kylmiä väreitä aiheuttavaa antia.

Jääkiekon ulkopuoliset tarinalinjat ovat elokuvan heikkous. Monet hahmot ja niiden välinen dialogi ovat epäluontevia ja ennalta-arvattavia, mutta kun yllä mainittujen kohtausten myötä ymmärtää olla ottamatta elokuvaa liian vakavasti, sen käänteet hymyilyttävät.

Parasta antia tarpeettoman laajassa hahmokatraassa on Ylermi Rajamaan, Kalle Lambergin ja Samuli Niittymäen näyttelemä veijarikolmikko, joka lähtee ruotsinlaivamatkalle Tukholmaan kostopuuhiin.

Suomi on tunnetusti juhlinut tänä vuonna itsenäisyytensä satavuotisjuhlavuotta. Siinä missä Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas oli yksi suomalaiseen kallioperään lyöty juhlavuoden elokuvamerkkipaalu, Aleksi Mäkelän ohjaama 95 on tavallaan toinen.

Vuoden 1995 maailmanmestaruudella oli nimittäin valtava merkitys juurikin suomalaisten itsetunnolle. Enää ei tarvinnut keskittyä negatiivisiin asioihin, viime hetken tasoitusmaaleihin tai hävittyihin peleihin.

Jääkiekon maailmanmestaruus antoi syyn ja luvan hymyillä yhdessä muiden kanssa. 95 on odotettua parempi elokuvamuotoinen muistutus siitä.

---

95-elokuva saa ensi-iltansa joulupäivänä 25. joulukuuta. Katso tämän artikkelin yläosassa sekä alla elokuvaan liittyviä videoklippejä.