Teknavi otti koeajoon Minin huippumallin.
Tykkäsimme
- Arkikäytettävyydestä
- Retroimagosta
Emme tykänneet
- Moottorin luonteesta
- Vaisusta ajoelämyksestä
Mineillä on ajettu menestyksekkäästi kilpaa 1960-luvulta lähtien. Minien ratissa on nähty myös monia suomalaisia rallilegendoja. Mieleenpainuvin hetki rallikansan keskuudessa lienee Rauno Aaltosen hurja suoritus, kun hän kurvaili Jyväskylän rallissa konepelti ylhäällä. Timo Mäkinen ja Rauno Aaltonen saivat Minin ratissa nimityksen Flying Finns, joten suomalaisilla on todellakin vahvat tunnesiteet tähän veikeään pikkuautoon.
Moottoriurheiluperinteet näkyvät myös valmistajan urheilullisimmassa malliversiossa. Mini John Cooper Works on nimetty brittiläisen kilpailijalegenda John Cooperin mukaan. Cooper viritti ja ajoi kilpaa alkuperäisillä Mineillä 1960-luvulla.
Viimeisin huippumalli pohjautuu samaan tekniikkaan kuin Cooper S, mutta kaksilitraisen bensiiniturbomoottorin teholukemaa on nostettu 190 hevosvoimasta 231 hevosvoimaan. Kasvaneiden teholukemien myötä myös ajo-ominaisuuksia on hiottu aavistuksen urheilullisempaan suuntaan.
Urheilullisista geeneistä huolimatta autolla pystyy hoitamaan myös arjen askareet. Alustaa ei ole säädetty liian epämukavaksi – toisin kuin edeltäjäkorimallin John Cooper Worksissa.
Valitettavasti tämä vie myös osan auton hauskuudesta. Vanhojen mallien kartingautomaista fiilistä ei ratin takana pääse syntymään. Ohjaustuntuma on turhan etäinen ja korissa ilmenee hieman kallistelua.
Luonnetta kaipaisi lisää myös voimalinjaston toimintaan. Nelisylinterinen turbomoottori vääntää hyvin alhaalta, mutta punarajaa lähestyttäessä menohalut alkavat hiipua. Osaltaan fiilistä laskee myös perinteinen automaattivaihteisto sekä vaisut pakoäänet. Kulkupuoli on toki muuten kunnossa. Satasen vauhtiin auto spurttaa 6,1 sekunnissa ja huippunopeus on 246 km/h.
