Kiusaaminen varjosti Erhan Daleria koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Rajut kokemukset saivat hänet jäämään vuosiksi kotiin, itkemään yksin sohvalle. Nyt hän haluaa puhua auttaakseen muita.
– Olen loppujen lopuksi aika ujo jätkä, sanoo Erhan Daler, 22. Siitä huolimatta hän on tullut esille, julkisuuteen, antaakseen äänen syjäytyneille nuorille, joilla ei ole itsellä siihen voimia.
Mutta minään pelottomana sankarina hän ei halua esiintyä. Hän ymmärtää monia asioita nyt paremmin kuin kiusattuna, masentuneena lapsena, mutta silti taustalla jyskyttää pieni ajatus siitä, että omakohtaisista, vaikeista asioista julkisesti puhuminen on outoa ja pelottavaa.
– Ajattelen niin, että tämä ongelma on härkä, jonka sarvista minun pitää nyt vaan ottaa kiinni. Jos en puhu näistä asioista, petän pikku-Erhanille tekemäni lupauksen.
Se lupaus oli, että hän saavuttaa elämässään asioita masennuksesta huolimatta ja auttaa samalla muita.
Pettymys aikuisiin
Kiusaaminen on varjostanut Erhania koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Ala-asteella perhe muutti Helsingin Herttoniemeen, ja uudessa koulussa toiset lapset ottivat Erhanin silmätikukseen, ehkä siksi, ettei hän tapellut takaisin.
Pieni poika halusi lukea kirjoja rauhassa, ja sehän ei muille sopinut.
– Kun opettajatkaan eivät tähän puuttuneet, kiusaamisestani tuli hupia. Menin joka välitunti opettajan luo itkut naamassa, kuten oli opetettu – puhu heti aikuiselle – mutta opettajat eivät joko tehneet mitään tai pakottivat kiusaajan pyytämään anteeksi hyvin persemäisesti, Erhan kertoo ja imitoi kiusaajien epäaitoa pahoittelua.
Kokemus romutti pojan luottamusta aikuisiin. Jos kerran kiusaajat eivät joudu vastuuseen eikä aikuisia kiinnosta, syyn täytyi varmaankin olla hänessä itsessään.
Kukaan ei kysynyt perään
Syyllisyys onkin seurannut Erhania koko hänen elämänsä ajan. Kysymykset siitä, miksi hän on masentunut ja mikä vikaa hänessä on, ovat pyörineet mielessä pikkupojasta saakka.
Kiusaamisen myötä Erhan alkoi jättää koulupäiviä välistä ja viidennen luokan jälkeen häntä ei paljon koulussa enää näkynyt.
Erhan jäi kotiin. Kukaan ei kysellyt perään.
– En saanut tietoa luokkareissuista tai valmistujaisista. Asuin muutaman minuutin päässä koulusta, parvekkeeltani näkyi suoraan koulun pihaan, mutta kukaan aikuinen ei kysellyt perääni.
Kiusaajat kuitenkin piinasivat edelleen. He huutelivat välitunneilla solvauksiaan Erhanin parvekkeen vieressä.
– En päässyt pakenemaan mihinkään. Itkin kaiket päivät ja makasin sohvalla.
"Miksi kukaan ei puhu"
Kuudennella luokalla Erhan sai ensimmäisen ystävän vuosiin. Perhe päätti hankkia koiran pojan seuraksi.
Yksinäisyys ja masennus jatkuivat koko ala-asteen, yläasteen ja lukion ajan.
Vuodet kuluivat, Erhan pysyi kotona kahdeksan vuoden ajan. Hän suoritti koulua erikoisjärjestelyin.
Kotona hän kyllä teki suunnitelmia ja rakensi päänsä sisällä unelmia seuraavien oppilaitosten ja vuosilukujen suhteen.
Aika kului, eivätkä unelmat toteutuneet. Erhan sanoo havahtuneensa kerta toisensa jälkeen siihen, että hän on yhä yksin, yhä masentunut, yhä kotona.
Vuonna 2019 Erhan romahti huomatessaaan, etteivät asiat muutu. Hän lähti pienin askelin ulos – kirjaimellisesti ovesta, mutta myös kuorestaan. Erhan päätti kertoa tarinansa, jotta joku toinen voisi saada siitä voimaa ja neuvoja.
– Olin aina ajatellut, että minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Yhtäkkiä havahduin, että Suomessa on tuhansia samassa tilanteessa kuin minä eikä kukaan puhu.
Erilaista huutelua
Ensimmäiset askeleet ulkona olivat pelottavia. Katse etsi jatkuvasti kiusaajia ja mieli harhaili vanhoihin muistoihin.
Nyt Erhan nousee lavoille keskustelemaan ja antaa toimittajille haastatteluja. Hän toimii Diakonissalaitoksella syrjäytyneiden nuorten äänenä ja esiintyi Porissa SuomiAreenassa kokemusasiantuntijana paneelikeskustelussa.
Nauravainen, avoin ja puhelias olemus kertoo miehestä, joka on selättänyt menneisyytensä peikot.
Se ei ole kuitenkaan koko totuus.
– Joka kerta mietin, sanonko jotain väärin, tuleeko yleisö nauramaan minulle, onko siellä joku, joka alkaa haukkumaan minua. Kyllä minua joka kerta pelottaa.
Tilaisuuksien jälkeen Erhanin sähköpostiin kuitenkin kilahtaa usein monia viestejä. Niissä pikku-Erhanin tilanteessa olevat kertovat kokemuksistaan ja kiittävät siitä, että hän puhuu niin monelle tutuista asioista – yksinäisyydestä, kiusaamisesta, masennuksesta.
Poika, jolle vuosia sitten huudeltiin rumia ja joka piiloutui kotiin sohvalle itkemään, saa nyt nuorisojoukoilta erilaista huutelua.
– Nyt nuoret huutavat "pätee, sanoit hyvin" ja mä oon, että "damn, kiitos". Saan julkisesti todisteita, että olen hyvällä asialla.