Kirja-arvio: Tällainen on vuosisatojen kasvattama Helsinki

Jos muuten etsii kantakaupungista Ruotsin aikamme muistomerkkejä, saa etsiä jotakuinkin turhaan. 

Venäjän valta hankkiutui niistä eroon. Suomenlinnassa, eli Viaporissa, Helsingin historian keskeisessä roolipelaajassa, sentään on linnoituksen pääsuunnittelijan Augustin Ehrensvärdin muistomerkki. 

Muuten ruotsalaisuus huokuu elävästä kielestä, kantakaupungin katukivistä, kadunkulmista ja lukuisista kulttuuri-instituutioista.

Meritse käytävä kauppa, tulipalot, taudit ja Venäjä ja Pietari leimaavat Meinanderin Helsinki-tarinan alkuvuosisatoja. Ajan mittaan paloturvallisuus parani ja rokotteet purivat moniin tartuntatauteihin, mutta talous ja Itämeren maiden politiikka kulkevat kaupungin valtimoina ja laskimoina nykypäivään asti.

Meinander ei silti unohda arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua, kulttuuria eikä ihmisiä.

Kaupunki täyttyy ihmisistä

Heitä, jotka ovat saapuneet ja asettuneet taloksi Helsinkiin sisämaasta, rannikolta, ulkomailta. Kuka saapuen hevoskärryillä, sittemmin junalla, laivalla, autolla tai lentokoneella. 

Teollisuuden, kaupan ja palveluiden työpaikkojen eli paremman elämän vetämänä, vapaamman henkisen ilmapiirin houkuttelemana, evakkona, siirtolaisena, pakolaisena. Heidän lapsistaan tuli ja tulee paljasjalkaisia.

Meinanderin Helsinki on dynaaminen, ajan aalloissa ja sykähdyksissä.

Pääkaupungiksi nimittämisensä jälkeen sillä on tietysti ollut virallisen statuksen tuoma merkitys ja vaikutus, rannikkosijaintinsa lisäksi. Siellä kietoutui 1800-luvun kansainvälishenkinen kansallinen herääminen ja fennomania. Venäläistämisen vastustaminen näkyi helsinkiläisissä salongeissa, akateemisissa piireissä ja kaduilla.

Teos ei ole puuduttava katsaus vain historiallisiin rakenteisiin.

Pienestä kaupungista keskikokoiseksi

Helsinki pysyi pitkään pienenä, virkamiesten määrä ja kauppiasluokka olivat pieniä, samoin sen pinta-ala, mutta Meinander puhaltaa historian eloon ihmisillä ja anekdooteilla, sillä eihän kaupungin tarinaa, historiaa ole ilman asukkaita ja heidän tekemisiään.

Nälkävuosina 1696-97 Helsingin kirkkojen penkeissä ryhdyttiin laulamaan Suvivirttä. Kirkkoherrana oli tuolloin Andreas Ignatius, ilmeisen hankala tyyppi. 1768 pormestari Johan Kullberg ”piestiin ja purtiin” verille illanistujaisissa, kun pikkukaupungin silmäätekevillä oli ollut pitkään kränää.

Ravintoloitsija Kajsa Wahlundille ylioppilaat alkoivat laulaa tämän syntymäpäivän kunniaksi vapunpäivisin. Lauluperinne pitää samoilla sijoilla, Kajsaniemi puolestaan oli Helsingin ensimmäinen vain suomenkielisen nimen saanut paikka. Pirkko Saisio romaaneissaan kuvaa muun muassa 1970-luvun Helsinkiä.

Helsinki siis kasvoi teollistumisen ja kaupan myötä, ja 1900-luvun alusta saakka kasvukäyrä on kohonnut kohti koillista, lukuun ottamatta notkahdusta 1970-80-luvuilla.

Sataman muutto muovasi jälleen Helsinkiä

Väestön ja kaupungin kasvu – kuten viime sotien jälkeen pohjoiseen ja länteen - on Meinanderin keskeinen Helsingin dynamo. Se näkyy myös virallisesti ja arkisesti käytettyjen ja puhuttujen kielten keskinäisissä muutoksissa.

Kun vilkas ja tärkeä kauppasatamatoiminta siirrettiin Vuosaareen ja perinteinen teollinen toiminta junaratoineen katosi kantakaupungista, Helsinginniemen rannoille nousi uusia julkisia rakennuksia ja kaupunginosia, Oodista Kalasatamaan. 

Nyt ei vain helsinkiläiset, vaan myös pääkaupunkiseutulaiset, kiistelevät autoilusta Helsingin keskustassa.

Helsingin kasvaessa kohisten kaupunki lähiöineen samalla autoistui. Hurjimmissa (ja hulluimmissa) visioissa, Alvar Aaltoa myöten, vanhaa kantakaupunkia olisi osin revitty hieman kuin Haussmannin Pariisia, ja osin pilattu betonipilareille nostettujen autoteiden tieltä ja varjoon.

Yhdysvaltalaiselta autoutopialta kuulostaneet hankkeet onneksi jäivät suurelta osin toteuttamatta, mutta pitkään muistomerkkinä tästä oli pakokaasujen tuhrima parkkitalo paraatipaikalla, ns. Makkaratalo.

Luontoakin löytyy

Jokainen historiateos kirjoitetaan omassa ajassaan ja sen painotuksin.

Meinander muistuttaa Helsingin luonnosta ja ympäristöstä, mikä sekin on nykypäivän kuuma puheenaihe, kuten kuuma kiista Stansvikinkallion metsästä kertoo.

Kaupunkiympäristöt voivat yllättää. Kun Sompasaari oli vielä satamakäytössä, hiekkajaalat toivat mukanaan ja loivat omalaatuisensa kedon: satoja kasvilajeja meitä eteläisimmiltä kasvuvyöhykkeiltä.

Meinanderin Helsinki on historioitsijan kunnianosoitus eräälle Helsingille.

Se kertoo havainnollisesti ja mukaansa vievästi, kuinka kansainvälinen politiikka, kauppamiehet ja -naiset, työläiset, maalta- ja maahanmuuttajat, opiskelijat, kulttuuri, yöelämä, urheilu, rakennus-, katu- ja raitiotietyöt, toiveet ja haaveet rakensivat ja tekevät kaupungin, joka ei tätä nykyä koskaan nuku.