Mika Suonpää: Infosoturit. Antikommunistiset verkostot Itämeren piirissä 1923–1940 (Gaudeamus 2025). 321 s.
"Varsinkin 1920-luvun puolivälissä Suojelusliitolla oli piilevää agendanmääritysvaltaa suomalaisessa mediajulkisuudessa käytyyn keskusteluun Neuvostoliitosta ja kommunismista."
Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt mitään Suojelusliitosta. Olinkohan edes koskaan kuullut siitä. Mutta tuskin on sattumaa, että nimestä tulee mieleen hihamerkki s-kirjaimella ja kolmihaaraisella kuusenoksalla.
Ykköstoimija kommunismin vastaisessa taistelussa
Historioitsija, PhD Mika Suonpään mukaan Suojelusliitto halusi olla sisällissodan voittaneen valkoisen suomen ykköstoimija kommunismia vastaan, samalla aatteellisesti tukien suojeluskuntia.
Se oli 1921 perustettu propagandajärjestö Suomen yhteiskunnan oikealle reunalle. Napamiehinä ensin taidefilosofian professori K.S. Laurila, seuraajanaan lapuanliikkeessä ja IKL:ssa vaikuttanut everstiluutnantti Arne Somersalo.
Tukea liitto sai Mannerheimilta ja Svinhufvudilta, ja yhteyksiä oli suojeluskuntien lisäksi esimerkiksi Etsivään keskuspoliisiin, sen ajan Supoon.
Kansainvälistä yhteistyötä
Järjestö teki yhteistyötä vuonna 1924 Genevessä perustetun Entente Internationale Anticommunisten kanssa. EIA:ta oli perustamassa muiden muassa sveitsiläinen juristi Théodore Aubert, joka toimi sen dynamona. Hänen nimensä esiintyy kirjassa niin taajaan, ettei sitä löydy henkilöhakemistosta.
Kimmokkeen perustamiseensa EIA sai neuvostodiplomaatti Vatslav Vorovskin murhasta Lausannessa 1923 oikeudenkäynteineen.
Aubert oli koukussa kommunismin vastustamiseen. Hän jopa loi EIA:sta rakenteeltaan samanlaisen kuin bolshevikkien perustaman ja ohjaaman Komintern-järjestön (kommunistinen internationaali), jotta ymmärtäisi vihollisensa toimintaa paremmin.
EIA:lla oli suuri tavoite, koska vihollinenkin oli merkittävä, eksistentialistinen: kommunistinen Neuvostoliitto. Neuvostovastaisen propagandan ja vaikuttamisen kohteina olivat niin Kansainliitto, kuin kansallisen tason korkeita vaikuttajia politiikassa, asevoimissa ja taloudessa eri puolilla maailmaa.
Koti, uskonto ja isänmaa arvossaan
Kansainvälinen antikommunistinen liitto. EIA:n lisämääreitä Suonpään kirjassa ovat muun muassa valkoinen internationalismi, reaktionäärinen kosmopolitanismi, ja moniarvoisen, liberaalin arvomaailman vastustaminen. Kristillisyys, isänmaa, perhe, omaisuus ja järjestys.
Infosoturi terminä kuulostaa 2000-luvun trollilta tai kybertaistelijalta, ei 1920-luvulta. Suonpää selittää kirjansa nimeä sillä, että varhaisemman aikakauden ja digiajan propagandistin/vaikuttajan toiminta muistuttavat toisiaan riittävän paljon. ”Kontrolloitu anakronismi” voi auttaa lukijaa hahmottamaan paremmin, mistä on kyse.
Suonpää kontekstoi ja perustelee käyttämiään käsitteitä, termejä, lähtökohtiaan ja päätelmiään mallikkaasti.
Hän jakaa kirjansa viiteen lukuun, pohtien kommunismin vastaisuutta ilmiönä ja tutkimuskohteena, ideologiaa, nykylukijalle helposti ymmärrettävää verkostoitumista, propagandaa, ääriajattelun ja -toiminnan yhdistelmää ekstremismiä, ja EIA:n ja Suojelusliiton toiminnan vaikutusta talvisodan aikana.
EIA siis pyrki olemaan globaali verkosto. Sillä oli yhteistyöjärjestöjä kaikilla mantereilla, pois lukien Afrikka. Kirjan punainen lanka onkin ideologisen toiminnan ylirajaisuus. Suomi ei ollut erillinen saareke aatteiden taisteluissa.
Suomen sijainti nosti merkitystä
Tästä huolimatta Infosoturien keskeisin maa on Suomi, alaotsikon Itämeri-viittauksesta huolimatta. Suomen merkitys nousi maantieteellisestä sijainnista ja oletuksesta, että täällä tunnettiin Venäjää. Baltiassa EIA ei herättänyt yhtä innokasta vastakaikua kuin Suomessa.
Luetusta jää maku, että yritys suureen, kansainväliseen ja vaikutusvaltaiseen antikommunistiseen informaatiovaikuttamiseen oli kova, mutta tulos eli vaikuttavuus jäi lopulta jotakuinkin nallipyssyn paukkeeksi. Talvisodassa ranskankieliseen lehdistöön EIA kykeni vaikuttamaan, Suonpää kirjoittaa.
Vaikeat venäläisemigrantit
Sympatiaa ja yhteistyöideoita kyllä löytyi monelta taholta.
Mutta ei varauksetta tai jopa vastahakoisesti. Tästä paraatiesimerkki ovat lokakuun vallankumousta ja sen seurauksia ulkomaille paenneet venäläisemigrantit.
Suomessa heihin suhtauduttiin epäillen ja kyräillen, jopa vihamielisesti. Siihen oli syynsä. Emigranttien nationalistimonarkistit kaipasivat takaisin tsaarien Venäjää, he eivät olleet länsisuuntautuneita sinänsä. Miten kävisi Suomen, jos he saisivat vallan itänaapurissa? Aikakautta leimasi myös rasismi.
EIA:n Geneven päämajassa puolestaan venäläisemigranteista haluttiin väline V. I. Leninin ja Josif Stalinin punalippuja vastaan. Yhteinen vihollinen ei aina yhdistä.
Suojelusliitolla oli tarjota Geneveen suomalaista äärioikeistolaista toimintaa.
”EIA:ssa lapuanliikkeeseen suhtauduttiin ihailevasti”, Suonpää toteaa. Lapuanliikkeen aktivismi väkivaltaisuuksineen kyydityksineen sai pääkallopaikalla peukalon nousemaan hyväksyvästi pystyyn. Aubert ja kumppanit pyysivät ja saivat liikkeestä lisää tietoa, jotta olisivat voineet hyödyntää sitä propagandassaan.
Kosolaa kutsuttiin diktaattorikandidaatiksi
Suomalainen ekstremismi saikin näkyvyyttä joissakin vanhoillisissa sveitsiläisissä lehdissä, mutta maine voi mennä pilalle. Vihtori Kosolan johtamien miesten väkivalta äityi sellaiseksi, että alppimaan konservatiivilehdistö lopulta tuomitsi heidän tekonsa, ja Kosolaa kutsuttiin ”diktaattorikandidaatiksi”.
Suojelusliitosta ei tullut perustajiensa ja EIA:n toivomaa propagandakenraalia armeijoineen, mutta 1920-luvulla se kuitenkin onnistui tuntuvasti vaikuttamaan suomalaiseen keskusteluun kommunismista.
Suonpään kirja on kiinnostava valaisu ideologisen vaikuttamisyrityksen rakenteesta, tavoitteista ja käytännön yhteistyöstä onnistumisine ja epäonnistumisineen, Suomen lähihistoriassa.
Vakoilijaa on sanottu yhdeksi maailman vanhimmista ammateista. Disinformaation levittäjä on hänkin lopulta hyvin vanhaa perua, ’influensserista’ puhumattakaan.
