Annie Jacobsen: Ydinsota. Näin maailma tuhoutuisi (Bazar 2024). 384 s. (suom. Jouni Avelin)
Tämä on kirja, jota en ehkä olisi halunnut lukea, koska se saa voimaan pahoin.
Se on hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu, mutta aihe on kammottava.
Jos joku turvautuu mielenrauhaansa miellyttääkseen ajatukseen, että rajoitettu ydinsota onnistuu, tämä kirja palauttaa maan pinnalle.
On erittäin suuri mahdollisuus, että lopputuloksena on ihmiskunnan tuho sellaisena kuin me sen olemme rakentaneet.
Väärien ratkaisujen mahdollisuus
Inhimillisten virhearvioiden ja teknisten virheiden mahdollisuus on sellainen, että paineessa päättäjä tekee lopulta vääriä ratkaisuja, oli ensi-iskun kieltäviä doktriineja tai ei. Tämän kirjan perusteella kaikkien tuomiopäivän ammusten torjuminen on kuin yrittäisi nitistää kaikki hyttyset kosteassa kuusimetsässä.
Ydinaseiden tuhovoima on helvetillisen tuolla puolen, sen osoittaa yhdysvaltalainen tietokirjailija Annie Jacobsen. Hän itsekin myöntää tuhojälkien kuvauksensa vastenmieliseksi. Lempeämmin sanoin ihmiskunnan pois pyyhkiytymistä – ja luonnon laajemminkin – on kuitenkin mahdoton ilmaista.
Kyse ei ole dekkarista tai kauhuromaanista, vaan ydintuhon todellisesta mahdollisuudesta.
Hyytävä aikakausi alkoi 1960-luvulla
Yhdysvallat on käyttänyt ydinasetta kahdesti. Ydinaseita on lisäksi Venäjällä Neuvostoliiton perintönä, Kiinalla, Britannialla, Ranskalla, Israelilla, Pohjois-Korealla, Intialla ja Pakistanilla.
Jacobsen kertaa aluksi lyhyesti Yhdysvaltain Japaniin pudottamien pommien vaikutuksia ja ydinaseiden historiaa. Meno muuttui globaalisti hyytäväksi 1960-luvulla, kun Moskova ja Washington kilvan olivat ryhtyneet rakentamaan arsenaalejaan mielettömiksi.
Enimmillään ydinaseita oli yhteensä kymmeniä tuhansia. Niitä on yhä toistakymmentä tuhatta, suurin osa Venäjällä ja Yhdysvalloilla, ammuttavaksi maalta, mereltä ja ilmasta.
Seuraavaksi avaruuteen
Avaruuden aseistaminen on seuraava sfääri. Jacobsen antaa siitä kuvauksen kertomalla Pohjois-Korean epäillystä tietoliikennesatelliittiin kätketystä Emp-aseesta, joka lamauttaisi sähkömagneettisella pulssilla modernien yhteiskuntien toiminnan.
Jacobsen on haastatellut kirjaansa lukuisia yhdysvaltalaisia poliitikkoja ja asiantuntijoita, myös ydinaseiden rakentajia. Kirjan faktat on tarkistanut Ulkopoliittisen instituutin Jyri Lavikainen, joka tutkii muun muassa ydinaseita ja ydinasepolitiikkaa.
Lyhyesti summattuna kirja kertoo siitä, kuinka Pohjois-Korea ampuu kohti Yhdysvaltoja ydinohjuksen, jonka ampumiselle ei ole tarkkaa syytä (hullun hallitsijan teko? Joskaan ydinsodan jäljiltä sitä on turha pohtia). Se kuvaa sekunti- ja minuuttitahtia, mitä kaikkea välittömästi havaitun laukaisun jälkeen tapahtuu poliittisesti ja sotilaallisesti Yhdysvalloissa, Venäjällä, Kiinassa, Pohjois-Koreassa.
72 minuuttia ensihavainnon jälkeen kaikki on ohi. Paitsi niiden kohdalla, jotka eivät kuolleet välittömästi ydinpommisateessa, mutta kärsivät kauheammin kuin Hieronymus Boschin maalauksissa. Seuraava ydintalvi laskeumineen kestää vuosia, ja jäiden sulaessa satojen miljoonien ihmisten ruumiit alkavat mädäntyä. Muun muassa tätä Jacobsen kuvaa kirjansa loppupuolella.
Ei hämmästytä, miksi erilaisia ydinsotaan liittyviä raportteja on salailtu. Ne kun ovat yksiselitteisiä: käsistä karkaava ydinsota seurauksineen on lopullista.
Ydinase murhaa jättimäisen määrän ihmisiä
Nihilistisen ydintuhon rinnalla häiritsevintä kirjassa on ihmisen suunnitelmista poikkeavien tilanteiden ennakkoajattelemattomuus ja ryhmäajattelu.
Joulukuussa 1960 joukko Yhdysvaltain asevoimien korkea-arvoisia sotilaita piti salaisen kokouksen. Siellä esiteltiin maan eri aselajien omia ydinasesuunnitelmia yhteen kokoavaa suunnitelmaa SIOP:ia. Esillä oli myös toinen suunnitelma, Kiinaa vastaan. (Kiina räjäytti ensimmäisen ydinlatauksensa myöhemmin, 1964.)
Upseerit keskustelivat mielestään rationaalisesti siitä, että Yhdysvaltain hyökkäys Kiinaan tappaisi 300 miljoonaa ihmistä. Vain yksi paikalla olijoista, merijalkaväen komentaja David M. Shoup, vastusti. Hänen mukaansa sellainen hyökkäys olisi 300 miljoonan sivullisen ihmisen murha, ja se olisi myös "epäamerikkalaista".
Kukaan ei sanonut mitään, katselivat vain "muualle". Kuka lie seinille, kuka ehkä kengänkärkiinsä, kuka tuijotti papereitaan pöydällä.
Kirjassa kyseiseen istuntoon viittaava lähdeviite ansaitsee tulla lainatuksi:
[Läsnä ollut puolustusministeriön tutkimuksen ja tekniikan osaston apulaisjohtaja John H.] Rubel kirjoittaa, että ”joku takarivissä keskeytti esityksen kysymällä: ’Entä jos sotaa ei käydä Kiinaa vastaan? Entä jos se on sota Neuvostoliittoa vastaan? Voidaanko suunnitelmaa muuttaa?’ Kenraali vastasi: ’Voidaan, mutta toivottavasti se ei tule kenenkään mieleen, sillä se todellakin pilaisi koko suunnitelman.’”
Niin, kun nyt on olemassa tämä suunnitelma, missä murhataan 300 miljoonaa viatonta ihmistä, tuosta vain.
Tämä voi olla silkan suunnitelmassa pysymisen kannalta rationaalista. Mutta koko puhe on järjetöntä, vailla mieltä. Se on hulluutta. Arkipäivän pahuutta.
Ryhmäpaine voi olla tuhoisaa
En usko hetkeäkään, että muiden ydinasevaltioiden tuomiopäivän aseista vastuussa olevat henkilöt olisivat yhtään sen viisaampia. Ryhmäpaine lienee vielä tukahduttavampi suljetuissa valtioissa.
Jacobsen sai kirjalleen idean vuonna 2014, kun hän haastatteli Yhdysvaltojen asevoimien tutkimusorganisaation Darpan työntekijää Paul S. Kozemchakia.
Hän kertoi, että Kuuban kriisin aikana Yhdysvallat ja Venäjä molemmat ampuivat kaksi ohjusta ilmaan kokeeksi. Ne räjäytettiin avaruudessa. Molempien maiden pinna oli silloin hyvin kireällä.
Kauhulla odotan, enkä usko olevani ainoa, mitä lopullista tekoäly voi saada aikaan.
Kirja tuli uniin, ja yritän tunkea sitä alitajuntani kellarikerrokseen lukkojen taakse.
Saatuani luettua sen loppuun, seuraavana päivänä katsoin ulkona ympärilleni. Yritin kuvitella, että mitään näkemääni ei enää olisi. Ei ihmistä, rakennusta, puuta, koiraa, lastenvaunua, kadun ravintolakylttiä, katulamppua, raitiovaunua, urheilukenttää. Auringottoman taivaan alla kaikki olisi tuhkaa.