Antti Blåfield ja Erja-Outi Heino: Puola on samaa maata (Siltala 2025). 312 s.
Jumalan leikkikenttä. Siten kutsuu Puolaa brittihistorioitsija Norman Davies.
Puolan historia on vaikea ja väkivaltainen. Euroopan suuremmat vallat ovat sitä talloneet ja paloitelleet.
Puolalaiset muistavat erityisesti Saksan ja Venäjän/Neuvostoliiton. Siinä olisi jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta keskinäisellä eripuralla puolalaiset ovat tehneet lisähallaa itselleen.
Tärkeä maa tunnetaan huonosti
Itämeren valtio Puola tunnetaan heppoisasti Suomessa sen läheisyyteen nähden.
Vanhemmat toki muistavat kommunismin ajan, Solidaarisuus-liikkeen ja Lech Wałęsan ja paavi Johannes Paavali II:n, jalkapallon ystävät tietävät Robert Lewandowskin, ja sitten ovat klassikot Mikołaj Kopernik, Fryderyk Chopin ja Maria Skłodowska-Curie.
Kirjallisuutta on käännetty ja käännetään, kuten nobelisti Olga Tokarczukia.
Entä nyt? Mediasta tiedämme, että Puola varustautuu Venäjää vastaan, abortti on iso kysymys, oikeusvaltio on ollut koetuksella, EU-myönteinen Kansalaisfoorumi ja Brysseliä ja Berliiniä kyräilevä Laki ja Oikeus- puolue kamppailevat äänistä loppukevään presidentinvaaleihin.
Suomen ja Puolan yhteneväisyyksiä
Antti Blåfieldin ja Erja-Outi Heinon kirja on tervetullut lisä ei kovin laajaan suomenkieliseen Puola-tietokirjallisuuteen. Blåfield on toimittaja ja tietokirjailija, Heino toimi ministerineuvoksena suurlähetystössä Varsovassa vuosina 2020-2023.
Kirjoittajat pyrkivät hakemaan yhteneväisyyksiä Suomen ja Puolan välillä, siitä kirjan titteli (ja viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun Puola on toista maata – muistiinpanoja Puolasta -opukseen vuodelta 1965).
Suomea ja Puolaa yhdistää muukin kuin C.G.E. Mannerheim.
Suomi osana Ruotsia oli mukana Ruotsin Vaasa-kuningashuoneen ja Puolan valtakamppailuissa. Suomalaiset sotilaat osallistuivat 30-vuotiseen sotaan myös Puolassa.
Moskova ja Pietari ovat olleet synkkä uhka molemmille.
Venäjän Puola-vihan juuret ovat 1600-luvun alkupuolella, kirjoittajat toteavat. Tuolloin puolalaiset miehittivät Moskovaa, vangitsivat 16-vuotiaan Mihail Romanovin, ja kruununsa menettänyt tsaari Vasili IV pakotettiin uskollisuudenvalaan Varsovassa.
Suomi oli suuriruhtinaskuntana Venäjän imperiumissa, Puola oli tuolloin jo Preussin, Venäjän ja Habsburgien jakamana kadonnut valtiona kartalla, ja Wienin tanssivan kongressin jälkeisenä tynkänä kongressi-Puolana samaa valtakuntaa.
Mutta ei aina samoin askelmin. Kun puolalaiset kapinoivat tsaareja vastaan, Suomessa Romanovin hovia myötäiltiin.
Reunavaltioina meitä yhdisti Neuvostoliiton vaara, nyt Venäjä. Olemme EU:ssa ja Natossa. Hieman kevyemmin: Kylmän sodan aikana suomalaisartistit osallistuivat Sopotin laulujuhlille, nyt molemmat kisaavat euroviisuissa.
Monimutkainen historia
Puolan menneisyys on monimutkainen vyyhti ulkoisia ja sisäisiä valtakamppailuja, tähän päivään asti. Niiden keskellä puolalaisista alkoi muotoutua nykyaikaisempi näkemys itsestään kansakuntana.
Kirjoittajat nostavat esiin Targowican sopimuksen 1792. Sen tsaaritar Katariina Suuri kirjoitutti keskenään kestoriitaisen, ja itsepäisesti asemastaan vuosisatoja kiinni pitäneen, Puola-Liettuan aatelin Venäjälle myönteisten edustajien kanssa.
Sopimus hyllytti edellisvuonna valtiopäivien sejmin hyväksymän valistushenkisen perustuslain, lajiaan ensimmäinen Euroopassa. Sopimus on Puolassa edelleen synonyymi maanpetokselle, kirjoittajat toteavat.
Puola katosi kartalta
Vastarintaan nousi kenraali Tadeusz Kościuszko, joka muuten vaikutti myös vastaperustetussa Yhdysvalloissa.
Puola kuitenkin jaettiin taas, Venäjän ja Preussin kesken, ja Puola kirjaimellisesti katosi kartalta. Kirjoittajat pitävät kenraalin johtamaa, vuosisatoja alistetun kansan kapinaa ”Puolan avainkokemuksena”.
Pietarissa vankeudesta vapautettu Kościuszko lähti kohti Yhdysvaltoja, Suomen kautta. Turussa hän sai sankarin vastaanoton, ja Eckerössä hän hämmästeli uutta lennätinteknologiaa.
Perustuslaki ja kansannousu ”olivat puhdistuksen ja kärsimyksen kokemus, joka loi pohjan Puolan romantiikan aikana vakiintuvalle omakuvalle. Epäitsekkyyden, sankaruuden ja marttyyriuden muisto siirsi taka-alalle yläluokan oman edun tavoittelun ja itsekkyyden, jotka olivat siihen asti usein leimanneet maan historiaa”.
Se ei kuitenkaan ollut niin kiteyttävä kokemus ja symboli, joka olisi yhdistänyt puolalaisia. Sittemmin 1900-luvun alkupuoliskolla kamppailivat katolisen kirkon tukemat etnonationalistit ja vasemmisto, eivätkä nekään välttämättä olleet sisäisesti yhtenäisiä.
Toinen maailmansota oli kammottava puolalaisille suurvaltojen tuhoamissodassa. Yhä arka kysymys on juutalaisten kohtalo Puolassa.
Kommunismin aika oli vaikea, mutta ei monoliittinen, ja puolalaiset kykenivät raivaamaan tilaa Moskovan saappaan alla.
Maa ei kuitenkaan ollut yksituumainen, niin vanhoillinen nationalistinen katolinen kirkko kuin nuoriso 1968 vaatimuksineen ja näkemyksineen olivat tästä esimerkkejä.
Myös Solidaarisuus-liike alkoi riitautua pian perustamisensa jälkeen. Kommunismin aikaan suhtautuminen hiertää yhä yhteiskuntaa, ja on ase politiikassa.
Yllämainitut ovat suuria linjoja maan historiassa, eivät tyhjentäviä, mutta kuitenkin merkityksellisiä tekijöitä. Historia on hyvä muistaa, mutta siitä on helposti myös poliittiseksi lyömäaseeksi.
Puolan opetukset
Kirjan loppupuolella kirjoittajat pohtivat lyhyesti ”Puolan opetuksia”. Viime vuonna he haastattelivat useita asiantuntijoita (etupäässä nimeämättä heitä) siitä, miltä Puola näyttää, mihin suuntaan se on menossa, katolisesta kirkosta kansalaisjärjestöihin. Niihin ei kannata oikaista aikaa säästääkseen, ennen kuin on lukenut historia-osuuden.
Kiintoisaa ovat myös heidän neuvonsa Suomelle. Näkökulmaa avartava on erään EU-asiantuntijan Suomi-kuva, joka pohtii ensin liberaalin demokratian vaikeaa asemaa Puolassa. Suomi ei ole Unkari eikä Serbia.
”Teille hyödyllisempi vertailukohta voisi olla Itävalta. Siellä on vanhastaan vahvoja epädemokraattisia voimia, mutta valtion rakenteet ja poliittinen järjestelmä ovat pystyneet suojaamaan niiltä.”
Perustuslaissaan puolueeton Itävalta. Kiintoisaa. Toisaalta ehkä hänen kristallipallonsa oli kirkas.
Meillä erityisesti Perussuomalaiset aivan viime päivinä ovat antaneet tukensa Yhdysvalloille (JD Vancen sananvapauden puolustamiseksi naamioitu puhe Münchenin konferenssissa ja tapaamiset kokouksen ulkopuolella), joka haluaa tukea eurooppalaisia ääriaineksia ja hajaannusta, kuten Saksan AfD:tä. Itävallassa Vapauspuolue häärää samalla politiikan laidalla, Moskovalle mieliksi.
Puolalaisia kirjailijoita ja intellektuelleja mainitaan erityisesti 1800-luvun romantiikan yhteydessä, ja myöhemmissäkin vaiheissa.
Älymystö, kansallinen herääminen, identiteetti, vastarinta, kulttuuri, politiikka. Olisin mieluusti lukenut tästä ja heistä vielä oman luvun. Kuten omastakin historiasta tiedämme, kulttuurivaikuttajien merkitys aikansa aatteille, identiteetille ja kuvalle ulospäin on ollut keskeinen.
Valloitussotien ja taajaan siirtyvien rajojen myötä oli parasta kaivaa hyllystä historia-karttakirja. Pari peruskarttaa olisivat olleet kirjaan hyvä lisä, esimerkiksi Puolan jaoista ja 1900-luvun rajamuutoksista.
Antoisa, viisastelua välttelevä ja pohdiskeleva kirja, ja Puola on lähellä.
