Maria Katajavuori: Kuoleman ja elämän kysymys. Miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle. Atena. 2018. 468 s.
”Kun synnyin, olin jo aloittanut kuolemisen.” Ekologi ja biologi Katajavuori muistuttaa heti alkuun biologisen tosiasian.
Biosfäärissä eli elonkehässä lähes kaikella elollisella yksilöllä on loppunsa, ”ennalta määräytynyt rappeutumisen kaari”, ehkä kuolematonta meduusaa lukuun ottamatta.
Geeniteknologia saattaa joskus muuttaa tilanteen, ja muutos olisi radikaali, mutta Katajavuori avaa kirjassaan selkeästi, kuinka yksilöiden vanhenemisprosessi on evoluution sisäänrakentama todellisuus.
Kokonaisille lajeille tällaista vääjäämätöntä ”koodattua” kuolemaa ei ole. Laji voi toki kadota ulkoisista syistä, kuten hyvin tiedämme paraatiesimerkkinä dinosaurukset.
Komisario miettii yksilön kuolemaa
Kirjan teema on itsetuhoisuus. Ennen kuin lukija pääsee itsetuhoisuuden ihmisen kannalta kolkoimpaan mittakaavaan, nykyiseen yhteiskuntien ympäristöllisesti kestämättömään toimintaan (ja mahdolliseen ydinsotaan), Katajavuori pureutuu siihen, miksi yksittäinen elävä organismi kuolee.
Fiktiivisen komisario Kleinsdorfin avulla hän pohtii erään makkaraa mutustavan miehen kuolemantapauksen syytä.
Se osoittautuu luonnolliseksi, mutta mikä on se perimmäinen syy, joka rappeuttaa vastaansanomattomasti myös ihmisen?
Tätä tiede ei meille vielä kerro. Katajavuoren mukaan ei ole yhtä aukotonta teoriaa selittämään organismien rappeutumista, ja siitä seuraavaa kuolemaa, joka tosin tulee ilman ensimmäistäkään teoriaa.
Myös lajit ja populaatiot voivat olla itsetuhoisia.
Ne esimerkiksi käyttävät liikaa tarjolla olevia resursseja kuten ravintoa ja elintilaa, jolloin seurauksena voi olla katastrofi. Jos ei lajin katoaminen kokonaan, ainakin alueellinen menehtyminen. Tätä voivat toteuttaa eläinkunnan lisäksi myös kasvit.
Ihminen ei ole tästä ainoana itsestään ja toiminnastaan tietoisena kulttuurisena eliölajina poikkeus. Eikä kyse ole vain esimerkiksi siitä, kuinka saamelaiset joutuivat väistymään suomalaisten (tai norjalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten) tieltä.
Tavarasfäärin ja maatalouden tuhoavuus
Tavarasfäärissä ikiliikkujaa eli eräänlaista ikuisesti elävää vempainta ei ole keksitty.
Sellaista ei ainakaan taloudellista hyötyä ja aina vain enemmän tehokkuutta hakeva materiaa tuottava yritys haluakaan keksiä, tai ainakaan tuoda markkinoille. Sellainen ei kannata bisnesmielessä. Katajavuori käyttää vertauskuvana nopeasti hajonnutta leivänpaahdintaan.
Tällainen ylenpalttinen kulutushyödykkeiden valmistaminen on globaalissa mittakaavassa kestämätöntä, ja nykyään meidän pitäisi se tietää.
Aika moni meistä tietääkin, ja ehkä tuntee ahdistustakin siitä, kuinka vaikea tästä murskaavan jyrän kyydistä on vaikea hypätä pois. Tätä Katajavuori tuo hyvin esiin.
Mutta jälkiteollinen ja sen rinnalla ja sen kansalaisia ruokkiva teollinen maailma eivät ole ensimmäisiä itsetuhoisasti toimivia yhteisöjä. Niin kutsutut alkuperäiskansatkin pyydystäjistä heimoihin ja maya-imperiumiin olivat itsetuhoisia - ainakin osa niistä. Resursseja käytettiin liikaa ja väärin.
Ihmiskunnan yksi saranakohta on siirtyminen maatalouteen tuhansia vuosia sitten.
Paikalleen asettuminen toi lisää ruokittavia suita, mikä asetti tuotannolle yhä uusia tehokkuusvaatimuksia, monimutkaisti yhteiskuntia, vaati lisää energiaa ja luonnonvaroja. Ihmisyhteisöt päätyivät luuppiin, joka pyörii yhä nopeammin ja tuhoavammin.
Tietoa on, toimintaa ei
Mitä tehdä? Kyse ei enää ole tiedonpuutteesta, vaan tahdosta eli politiikasta.
Katajavuori ei ole superoptimistinen, mutta ei nakkaa kollektiiviviikatettaan kalman käsiin.
On saatava aikaan ja toteutettava ylätason ”kansainvälisiä sopimuksia ja (toimittava) paikallisyhteisöjen itsekkään elinympäristön puolustuksen avulla”. Emme voi jähmettyä lajina paikallemme tai muuttua liian hitaasti.
Kirja on täyteläinen, lauseet ja virkkeet on ladattu täyteen asiaa biologisista prosesseista. Siksi se tekee lukemisesta paikoin hieman raskaan. Toistoa ja lukijalle kertaamista olisi voinut karsia vaikkapa alaviitteiksi.
Olisin kaivannut mukaan enemmän omakohtaisia kokemuksia ja luonnossa kulkemisia havaintoineen keventämään kerrontaa ja samalla nivomaan siihen argumenttia, koska tietokirjan ominaisuuksista sellainen ei olisi vienyt mitään pois. Välillä lukijan on hyvä vetää hieman happea.
Katajavuori on silti kirjoittanut kunnianhimoisen, tärkeän, isoja asioita selittävän ja oivaltavan kirjan. Kuulemme hänestä vielä.