Kirja-arvio: Luonto on lähempänä ja monimuotoisempaa kuin arvaatkaan

Monipuolista luontoa on myös siellä, missä asuu ihminen, toteaa kirjansa keskeiseksi pääteemaksi Seppo Turunen, joka tunnetaan parhaimmin Korkeasaaren eläintarhan entisenä johtajana. Turunen on myös professori ja eläinfysiologian dosentti.

Turunen tuo esiin kirjassaan sen, että ihminen on vuosituhansien aikana muokannut ympäristöään valtavasti. Suomenniemelle saapuneiden ihmisten ansiosta luonto on täällä ”todennäköisesti lajistoltaan aiempaa monimuotoisempi”.

Pelkkä koskemattomien erämaa-alueiden suojelu ei riitä ja se vie huomiota siinä mielessä harhaan, että arkinen kaupunkiympäristömme eliöineen on luontoa sekin. Näitä ympäristöjä voi hänen mukaan verrata luontoarvoiltaan vanhoihin kulttuuri- ja perinneympäristöihin, joiden lajeihin ihminen on aikoinaan vaikuttanut.

Ihmisen rakentamia ympäristöjä on kaikkialla

”Vanhat ekosysteemit ja suojelualueet ovat arvokasta, säilytettävää luontoa, mutta niitä on aika vähän. Sen sijaan on paljon muita luonnontilaisia alueita, talousmetsiä, ennallistettavia ja hoidettuja kosteikkoja, ekologiaa huomioiden viljeltyjä maatalousympäristöjä, kaupunkien puistoja, puutarhoja ja muita ihmisen rakentamia, monesti avoimia ympäristöjä.”

Lajien suojelu ei ole yksinkertaista. Voi käydä kuin varikselle tervatulla sillankaiteella.

Etelä-Afrikassa norsujen kantojen supistuminen aiheuttaa välttämätöntä huolta. Toisaalta mikäli elefanttikantoja ei rajoiteta, yli 70 prosenttia maan kotoperäisistä kasvilajeista voi uhanalaistua.

Esimerkki kuvaa sitä, kuinka monimutkaisia ovat vaikutussuhteet luonnossa ilman luontoa ja ympäristöä tuhoavaa, ja ilmastoa lämmittävää homo sapienstakin. Luonto ei ole suuri muuttumattomuus.

Turunen myös toteaa, ettei lajin alkuperäisyys välttämättä kerro sen erityisestä ”evolutiivisesta kelpoisuudesta”. Lajin ilmestyminen tai saapuminen tietylle paikalle voi olla puhdas sattuma, eikä laji välttämättä voi koko ajan mainiosti.

”Koskematon luonto romanttinen mielikuva”

Ihminen on muokannut luontoa mieleisekseen ravinnon, energian saamisen ja yhteisönsä turvallisuuden luomisen takia. ”Niin sanottu koskematon luonto on paljolti romanttinen mielikuva, jota vielä halutaan pitää yllä.”

Olemmeko muuttamassa takaisin savannille? Siinä mielessä kyllä, että luonnossa ovat yleistyneet avoimet ympäristöt, josta ovat hyötyneet ihmisen lisäksi monet (mutta eivät tietenkään kaikki) lajit.

Eläkeläisbiologiksi itseään kutsuva Turunen pohtii, mistä johtuu ihmisten negatiivinen suhtautuminen ihmisen luonnossa ja ilmastossa aiheuttamiin muutoksiin. Todettakoon, että Turunen ei ole ilmastonmuutoksen kiistäjä, päinvastoin kirjasta käy vahvasti ilmi, että hän pitää sitä uhkana, jonka vaikutukset tuntuvat myös Suomessa.

Kyse on siitä, miten suhtaudumme ihmisen muokkaamaan luontoon - onko se arvottomampaa, vähemmän kauniimpaa ja merkityksettömämpää kuin koskemattomat erämaat. Tässä suhteessa Turunen on optimisti.

Ilmastonmuutoksessa ja luonnonsuojelussa auttaa tässäkin tieto eivätkä luulot, joihin nojaavat esimerkiksi uhanalaisten suurten nisäkkäiden ruumiinosia kuten sarvia hyödyntävät kiinalaiset uskomushoidot.

Tulokaslajit voivat olla hyödyksi

Turusen tapa tarkastella luontoa muuttuvana kokonaisuutena näkyy muun muassa suhtautumisessa tulokaslajeihin. Vieras laji ei aina ole välttämätön paha, se saattaa toimia vaikkapa hyvänä pölyttäjänä.

Hän pohtii myös ekologisen lokeron käsitteen mielekkyyttä.

Ekosysteemejä ei pidä tietoisesti muuttaa mieleisekseen, mutta toisaalta ne ovat ”avoimia ja alttiita sattumille ja uusille lajeille”. Hän myös miettii, että voiko ekologisessa lokerossa edes ylipäätään saavuttaa mitään ihannetilaa.

Turunen kirjoittaa niin maaperän rikkauden ylläpitämisestä ja sienien keskeisestä roolista, bakteereista ja geeneistä, kuin biopolttoaineiden ympäristörasitteesta, ja energiantuotantomuotojen kansallisen kehittämisen jälkeen jäämisestä.

Näistä on kirjoitettu paljon. Mutta tuleeko lukija miettineeksi, kuinka paljon hänen lemmikkinsä syömä ruoka rasittaa ympäristöä? Tämän arvion kirjoittaja ei ollut asiaa ajatellut, koska on pitänyt sitä olemattoman pienenä. Luulo ei ole tiedon väärti.

Lemmikkisi energiajalanjälki tassua suurempi

Kotikissa ei metsästä hiiriä, eikä koira juuri syö metsän lihaisia antimia. Murkina tulee valmiina kuppiin.

Sydänkäpykissan ja -koiran keskimääräinen ravinnontuotannon vaatima energiajalanjälki vastaa vuodessa noin 15 000 suhattua ajokilometriä keskikokoisella autolla. Luku on suuntaa-antava, riippuen muun muassa ravinnon koostumuksesta, mutta se kertoo, että pienikin lemmikki kuluttaa ympäristöä.

Kirja on muuttuvaa ja dynaamista luontoa vaalivan ja ilmastonmuutoksesta huolestuneen tutkijan optimistinen teos.Turunen näkee valoa, värejä ja biodiversiteetin voimaa siellä, missä emme ole sitä ajatelleet näkevämme. Ehkä emme ole osanneet katsoa, tai edes ajatella.

Tämä on ajatuksia haastava ja (lähi)luontoa toisella silmällä ja suojelevalla mielellä lähestymään laittava kirja.