Kirja-arvio: Kylmän sodan päätös – draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä

Pekka Visuri ja Heikki Talvitie: Kylmän sodan päätös - draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä (Into 2022)

90-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi, Itä-Eurooppa vapautui, Saksat yhdistyivät ja siinä sivussa Suomi päätti hakea EU:n jäsenyyttä (silloin vielä EY) ja julistaa Pariisin rauhansopimuksen artikloita mitättömäksi. YYA-sopimus kuopattiin puolestaan Neuvostoliiton katoamisen myötä. 

Jälkikäteen kasottuna historian monimutkaiset tapahtumasarjat näyttävät enemmän tai vähemmän selkeiltä, vaikka itse tapahtumahetkellä monikaan ei ole ollut varma, miten tilanne kehittyy eteenpäin. 

Politiikan tutkija, valtiotieteen tohtori Pekka Visuri ja pitkän linjan diplomaatti, Moskovassa 1988-1992 toiminut Heikki Talvitie ovat pureutuneet tuohon turbulenttiin aikakauteen hyvinkin yksityiskohtaisesti. 

Kylmän sodan päätös -kirjan uutta antia ovat tutkimuskäyttöön viime aikoina avatut Mauno Koiviston ja ulkoministeriön arkistot noilta ajoilta. 

Operaatio Pax aiheutti porua

Suomi mitätöi Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklat vuonna 1990 eli sen jälkeen, kun Saksat olivat yhdistyneet. Tämä "Operaatio Paxiksi" nimetty tapahtumasarja oli merkittävä teko, jolla Suomi lisäsi suvereenisuuttaan. 

Mitätöinti tehtiin käytönnössä yksipuolisesti, sillä Suomi vain tiedotti päätöksestään Neuvostoliitolle ja Britannialle, joiden ei sanottu vastustaneen asiaa. Tai näin ainakin historiaa on paljolti tähän asti tulkittu. 

Visuri kertoo aiemmin julkaisemattomiin arkistolähteisiin vedoten, että sotilasartiklojen mitätöinti ei ollut mikään läpihuutojuttu.

Suomi odotti Neuvostoliiton reaktiota KGB:n edustajalle Felix Karaseville annettuun tiedonantoon mutta kun Neuvostoliiton Suomessa vieraillut presidentti Mihail Gorbatshov ei asiasta mitään maininnut, Suomessa ajateltiin, että asia on sillä selvä. 

Menettelyä pidettiin loukkaavana

Todellisuudessa Neuvostoliiton ulkoministeriön "vanha kaarti" piti Suomen yksipuolista menettelyä Visurin mukaan loukkaavana. Ulkoministeriön raportin mukaan Neuvostoliitton ulkoministeriön loukkaantuminen johtui mahdollisesti siitä, että Gorbatshoviin otettiin suoraan yhteyttä (normaaliin tyyliin KGB-miehen kautta) ja ministeriö ohitettiin. 

Nykylukijalle selvennettäköön, että kylmän sodan aikana Suomen presidentti piti todellakin yhteyttä Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon Neuvostoliiton lähetystössä olleen KGB-yhteyden, siis vakoilijan välityksellä.

Toisaalta Neuvostoliiton ulkoministeriössä oli myös tahoja, joiden mukaan suomalaisten olisi pitänyt ilmoittaa aikeistaan aiemmin ja neuvotella niistä neuvostoliittolaisten kanssa. Diplomaatit valittivatkin sitten asiasta niin pitkään, että maiden ulkoministerit käsittelivät asiaa vielä kerran. Tuolloinen Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Shevardnandze totesi sitten asian käsittelyn päättyneeksi. 

Neuvostoliitto pelkäsi rajakeskustelua

Visurin mukaan neuvostojohto ei sinänsä vastustanut uusia tulkintoja, mutta "Moskovassa ei haluttu antaa kuvaa, että sopimuksia yksipuolisesti tulkittaisiin". 

Taustalla oli ilmeisesti suomalaislehdistössä esiintyneet vaatimukset Pariiin rauhansopimuksen mitätöinnistä myös rajojen osalta. Tästä teemasta tehtiin myös eduskunnassa kysymys, johon ulkoministeri vastasi, että rajamuutoksia ei lähdetä käsittelemään. 

Britit halusivat Suomen aseistariisuntaa

Huvittavaa on, että myös Britannia suutahti Suomen menettelystä – britit kun saivat etuajassa tietoa Suomea tavoitteista Neuvostoliitolta, jolloin britit paheksuivat sitä, että heille ei Suomesta annettu tietoa ajoissa. 

Visuri muistuttaa myös rauhansopimuksen historiasta. Sen sotilasartiklat eli siis se, että Suomen asevoimia rajoitetaan, olivat olleet itse asiassa Britannian toivelistalla. Britit kun olettivat vuonna 1947, jolloin sopimus tehtiin, että Suomi on joutumassa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Yleensähän on ajateltu, että Neuvostoliitto vaati Suomen aseistariisuntaa. 

Neuvostoliitto hävisi, Venäjä voitti

Suomen itänaapurin hajoaminen viiteentoista itsenäiseen valtioon tapahtui lähes rauhanomaisesti mutta ei mitenkään mutkattomasti. 

Kylmän sodan päättyminen -kirjassa kerrottaan varsin yksityiskohtaisesti tilanteen etenemisestä muun muassa Suomen Moskovan suurlähettilään Heikki Talvitien ulkoministeriölle lähettämien raporttien avulla. Talvitie päiväsi toisinaan raportteihinsa jopa kellonajan, koska tilanteet muuttuivat niin nopeasti. 

Jostain syystä Talvitie kirjoittaa kirjassaan itsestään kolmannessa persoonassa, mikä on hieman outo ratkaisu.

Tilanteet siis vaihtelivat hyvin nopeasti eikä aina voinut tietää, kuka on todella vallassa. Neuvostoliiton ja sen suurimman osatasavallan Venäjän suhteet keikahtivat lähes päälaelleen konservatiivien (Janajevin juntta) vallankaappausyrityksen myötä elokuussa 1991. Neuvostoliitto hävisi ja Venäjä voitti, noin lyhyesti sanoen. 

Moskovassa oli sitten puolisen vuotta kaksi hallitusta ja kaksi ulkoministeriötä, mikä aiheutti päänvaivaa Suomessa ja varmasti  muissakin ulkomaissa. 

Ukraina vaivaa Venäjää

Kun Neuvostoliitto lopulta lopetti itsensä jouluna 1991, Venäjä halusi pitää pääosan entisistä neuvostotasavalloita jollakin tapaa ruodussa. Pohjatyötä oli tehty jo joulukuun alussa, kun Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä eli slaavitasavallat loivat Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ja sopimus oli avoinna muillekin tasavalloille. 

Talvitie lähetti tammikuun puolivälissä 1992 ulkoministeriölle raportin, jossa käsiteltiin muun muassa Venäjän ja Ukrainan suhteita. Siinä todettiin, että puolustuksellisesti Venäjä joutuu ongelmatilanteeseen Ukrainan, Valko-Venäjän ja Baltian maiden itsenäistyttyä. Tuota samaa "ongelmaa" kipuillaan tänäkin päivänä, vaikka kukaan ei ole todellisuudessa uhannut Venäjää. 

Ukrainan edustaja totesi 1992 Talvitielle, että maa tarvitsee todelliset tunnusmerkit itsenäisyydelleen. Kiistaa aiheutti erityisesti Krimillä sijaitseva suuri Sevastopolin laivastotukikohta, koska jos se olisi venäläisten hallussa, mikä olisi sitten Krimin asema osana Ukrainaa. Lisäkiistoja aiheuttivat ortodoksikirkon sekä venäläisvähemmistön asema Ukrainassa. 

Kirjassa kerrotaan vuonna 1995 ilmestyneestä Yhdysvaltain entisen Moskovan-suurlähettilään Jack F. Matlockin kirjasta Autopsy on an Empire, jossa hän kertoi itä-länsi-kiistasta Ukrainassa. 

Kansallismielisten länsiukrainalaisten ja kansallisesti ajattelevien etelä- ja itäukrainalaisten kommunistien epäpyhä liitto johti itsenäistymiseen mutta senjälkeinen kahtiajako johti maan suuntaviivojen hämärtymiseen ja taloudelliseen taantumiseen. 

Tämän lisäksi Venäjän kansallismieliset eivät hyväksyneet Ukrainan itsenäisyyttä ja halusivat Krimin liitettäväksi Venäjään.  

Entäpä se Nato?

Kylmän sodan loppu -kirjassa muistellaan myös Naton asemaa ja laajentumista 30 vuotta sitten. Aluksihan Gorbatshov oli sitä mieltä, että ei ole mitenkään itsestäänselvää, että yhdistyvä Saksa kuuluisi Natoon. 

Sittemmin lännessä lupailtiin, että Naton toimintoja ei ulotettaisi Itä-Saksaan, vaikka maa muun Saksan ohella kuuluisikin Natoon.  

Yhdysvaltain ulkoministerin James Bakerin kysymystä tai pohdiskelua Gorbatshovin kanssa on viime aikoina toistettu useasti. Baker nimittäin pohdiskeli, että kävisikö Neuvostoliitolle, jos "Naton toimivaltaa ei uloteta tuumaakaan itään nykyiseltä rajalta?" Tämän vaihtoehdon Gorbatshov oli sitten hyväksynyt. Kuten kirjassakin sanotaan, "näistä kannanotoista on sittemmin kiistelty". 

Myöhemmin Yhdysvallat sai liittolaisiltaan tuen näkemykselle, että laajentuneen Saksan piti pysyä Natossa eikä tulisi tehdä sitoumuksia, jotka estävät laajentumisen itään. Näitä lausuntoja pohditaan yhä tänäkin päivänä, kun Putin uhoaa Naton leviämisyrityksistä Ukrainaan. 

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja