Kirja-arvio: Kylmän sodan päätös – draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä

Nykylukijalle selvennettäköön, että kylmän sodan aikana Suomen presidentti piti todellakin yhteyttä Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon Neuvostoliiton lähetystössä olleen KGB-yhteyden, siis vakoilijan välityksellä.

Toisaalta Neuvostoliiton ulkoministeriössä oli myös tahoja, joiden mukaan suomalaisten olisi pitänyt ilmoittaa aikeistaan aiemmin ja neuvotella niistä neuvostoliittolaisten kanssa. Diplomaatit valittivatkin sitten asiasta niin pitkään, että maiden ulkoministerit käsittelivät asiaa vielä kerran. Tuolloinen Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Shevardnandze totesi sitten asian käsittelyn päättyneeksi. 

Neuvostoliitto pelkäsi rajakeskustelua

Visurin mukaan neuvostojohto ei sinänsä vastustanut uusia tulkintoja, mutta "Moskovassa ei haluttu antaa kuvaa, että sopimuksia yksipuolisesti tulkittaisiin". 

Taustalla oli ilmeisesti suomalaislehdistössä esiintyneet vaatimukset Pariiin rauhansopimuksen mitätöinnistä myös rajojen osalta. Tästä teemasta tehtiin myös eduskunnassa kysymys, johon ulkoministeri vastasi, että rajamuutoksia ei lähdetä käsittelemään. 

Britit halusivat Suomen aseistariisuntaa

Huvittavaa on, että myös Britannia suutahti Suomen menettelystä – britit kun saivat etuajassa tietoa Suomea tavoitteista Neuvostoliitolta, jolloin britit paheksuivat sitä, että heille ei Suomesta annettu tietoa ajoissa. 

Visuri muistuttaa myös rauhansopimuksen historiasta. Sen sotilasartiklat eli siis se, että Suomen asevoimia rajoitetaan, olivat olleet itse asiassa Britannian toivelistalla. Britit kun olettivat vuonna 1947, jolloin sopimus tehtiin, että Suomi on joutumassa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Yleensähän on ajateltu, että Neuvostoliitto vaati Suomen aseistariisuntaa. 

Neuvostoliitto hävisi, Venäjä voitti

Suomen itänaapurin hajoaminen viiteentoista itsenäiseen valtioon tapahtui lähes rauhanomaisesti mutta ei mitenkään mutkattomasti. 

Kylmän sodan päättyminen -kirjassa kerrottaan varsin yksityiskohtaisesti tilanteen etenemisestä muun muassa Suomen Moskovan suurlähettilään Heikki Talvitien ulkoministeriölle lähettämien raporttien avulla. Talvitie päiväsi toisinaan raportteihinsa jopa kellonajan, koska tilanteet muuttuivat niin nopeasti. 

Jostain syystä Talvitie kirjoittaa kirjassaan itsestään kolmannessa persoonassa, mikä on hieman outo ratkaisu.

Tilanteet siis vaihtelivat hyvin nopeasti eikä aina voinut tietää, kuka on todella vallassa. Neuvostoliiton ja sen suurimman osatasavallan Venäjän suhteet keikahtivat lähes päälaelleen konservatiivien (Janajevin juntta) vallankaappausyrityksen myötä elokuussa 1991. Neuvostoliitto hävisi ja Venäjä voitti, noin lyhyesti sanoen. 

Moskovassa oli sitten puolisen vuotta kaksi hallitusta ja kaksi ulkoministeriötä, mikä aiheutti päänvaivaa Suomessa ja varmasti  muissakin ulkomaissa. 

Ukraina vaivaa Venäjää

Kun Neuvostoliitto lopulta lopetti itsensä jouluna 1991, Venäjä halusi pitää pääosan entisistä neuvostotasavalloita jollakin tapaa ruodussa. Pohjatyötä oli tehty jo joulukuun alussa, kun Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä eli slaavitasavallat loivat Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) ja sopimus oli avoinna muillekin tasavalloille. 

Talvitie lähetti tammikuun puolivälissä 1992 ulkoministeriölle raportin, jossa käsiteltiin muun muassa Venäjän ja Ukrainan suhteita. Siinä todettiin, että puolustuksellisesti Venäjä joutuu ongelmatilanteeseen Ukrainan, Valko-Venäjän ja Baltian maiden itsenäistyttyä. Tuota samaa "ongelmaa" kipuillaan tänäkin päivänä, vaikka kukaan ei ole todellisuudessa uhannut Venäjää. 

Ukrainan edustaja totesi 1992 Talvitielle, että maa tarvitsee todelliset tunnusmerkit itsenäisyydelleen. Kiistaa aiheutti erityisesti Krimillä sijaitseva suuri Sevastopolin laivastotukikohta, koska jos se olisi venäläisten hallussa, mikä olisi sitten Krimin asema osana Ukrainaa. Lisäkiistoja aiheuttivat ortodoksikirkon sekä venäläisvähemmistön asema Ukrainassa. 

Kirjassa kerrotaan vuonna 1995 ilmestyneestä Yhdysvaltain entisen Moskovan-suurlähettilään Jack F. Matlockin kirjasta Autopsy on an Empire, jossa hän kertoi itä-länsi-kiistasta Ukrainassa. 

Kansallismielisten länsiukrainalaisten ja kansallisesti ajattelevien etelä- ja itäukrainalaisten kommunistien epäpyhä liitto johti itsenäistymiseen mutta senjälkeinen kahtiajako johti maan suuntaviivojen hämärtymiseen ja taloudelliseen taantumiseen. 

Tämän lisäksi Venäjän kansallismieliset eivät hyväksyneet Ukrainan itsenäisyyttä ja halusivat Krimin liitettäväksi Venäjään.  

Entäpä se Nato?

Kylmän sodan loppu -kirjassa muistellaan myös Naton asemaa ja laajentumista 30 vuotta sitten. Aluksihan Gorbatshov oli sitä mieltä, että ei ole mitenkään itsestäänselvää, että yhdistyvä Saksa kuuluisi Natoon. 

Sittemmin lännessä lupailtiin, että Naton toimintoja ei ulotettaisi Itä-Saksaan, vaikka maa muun Saksan ohella kuuluisikin Natoon.  

Yhdysvaltain ulkoministerin James Bakerin kysymystä tai pohdiskelua Gorbatshovin kanssa on viime aikoina toistettu useasti. Baker nimittäin pohdiskeli, että kävisikö Neuvostoliitolle, jos "Naton toimivaltaa ei uloteta tuumaakaan itään nykyiseltä rajalta?" Tämän vaihtoehdon Gorbatshov oli sitten hyväksynyt. Kuten kirjassakin sanotaan, "näistä kannanotoista on sittemmin kiistelty". 

Myöhemmin Yhdysvallat sai liittolaisiltaan tuen näkemykselle, että laajentuneen Saksan piti pysyä Natossa eikä tulisi tehdä sitoumuksia, jotka estävät laajentumisen itään. Näitä lausuntoja pohditaan yhä tänäkin päivänä, kun Putin uhoaa Naton leviämisyrityksistä Ukrainaan.