Kirja-arvio: Kalevi Sorsalle toimittajat olivat kyynisiä petoja, ja kotiryssän kanssa keskusteltiin vain diplomatiaan kuuluvia asioita

Kalevi Sorsa (1930-2004) oli lähes jokapäiväinen näky television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa 1970 ja -80-luvuilla. Helsingin yliopiston historian professori Henrik Meinander on päässyt ensimmäisenä tutustumaan Sorsan arkistoon, jonka pohjalta tämä kirja on tehty. 

Sosiaalidemokraattinen pitkäaikainen pääministeri ja toisinaan myös ulkoministeri luotsasi Suomea kohti hyvinvointiyhteiskuntaa ja yhteiskunnallista tasa-arvoa. 

Maa vaurastui ja vaurautta jaettiin hallituksissa yleensä yhdessä keskustalaisten kanssa. Äitiyslomia pidennettiin, lapsilisiä korotettiin, peruskoulu-uudistus saatiin päätökseen, korkeakouluja luotiin ja eläkejärjestelmiä kehitettiin. 

Vaurastumisen taustalla oli Meinanderin mukaan Suomen vientiteollisuuden yhä vahvempi kytkeytyminen kapitalistiseen maailmantalouteen. Tämän Sorsakin Meinanderin mukaan myönsi viimeistään 70-luvun lopulla. 

Sorsa osasi siis pääministerinä yhdistää sosialismin ja kapitalismin seokseksi, josta lopputulemana oli hyvinvointiyhteiskunnaksi kutsumamme rakennelma. Tätä toimintalinjaa Sorsa kutsui demokraattiseksi sosialismiksi.

Meinanderin mukaan Sorsa oli tuossa historiallisessa tilanteessa mies paikallaan: Jotkut poliitikot ovat yksinkertaisesti onnistuneet tehtävissään paremmin kuin toiset.

Työläisperheestä huippuvirkoihin

Sorsa oli syntynyt työläisperheeseen, pohdiskeli nuorena paljon sosialismia ja päätti opiskella toimittajaksi. Puolueensa nuorisoliiton lehden päätoimittajana ja Työväen Sivistysliiton kursseilla hän pääsi keskustelemaan puolueen kärkihahmojen kanssa ja pääsi puolueen edustajana nuorisokursseille ulkomaille. 

Siinä sivussa hän kirjoitteli runoja mutta ymmärsi ilmeisesti itsekin, ettei ole runojen rustaajana riittävän hyvä. Kirjallinen harrastus johti kuitenkin demareita lähellä olevan Tammen toimitsijaksi. Sieltä tie vei Unescon virkailijaksi ja kuuden vuoden jälkeen opetusministeriöön, josta matka jakui politiikkaan. 

Siinä missä vanhemmat puoluetoverit olivat niin sanottuina vaaran vuosina vastustaneet kommunismia ja toimineet Kekkosen vastapelurina, nuoremmat sosiaalidemokraatit alkoivat suhtautua myönteisesti Kekkosen ulkopolitiikkaan eli hyviin suhteisiin itänaapurin kanssa. Meinanderin mukaan Sorsa omaksui tämän ajatuksen viimeistään 60-luvun lopulla. 

SDP hyötyi hyvistä suhteista Kekkosen kanssa

Sorsan valtakaudella demarit olivat jo puolueena hyvää pataa presidentti Kekkosen kanssa. Puolue ikään kuin maksoi hallituskelpoisuutensa kannattamalla Kekkosta yhä uudelleen presidentiksi. 

Sorsa kannatti myös kuuluisaa poikkeuslakia, jolla Kekkonen sai neljä lisävuotta presidenttikauteensa. Tosin Meinanderin mukaan näin torpattiin myös alkoholisoituvan Karjalaisen presidenttitie ja pedattiin samalla Sorsan mahdollisuuksia presidentiksi. 

Pienilukuinen suomalainen oikeisto-oppositio piti koko poikkeuslakia suomettumisen malliesimerkkiinä, mitä se todella olikin. 

Sorsa jopa puolusti näkyvästi Kekkosen tapaa neuvotella neuvostojohtajien kanssa ilman oman maan edustajien läsnäoloa. Tapa, jota paheksuttiin tuolloin ja paheksuttaisiin nykyisinkin. 

Kotiryssä hoiti yhteyksiä Kremliin

Sorsalla oli aikansa tavan mukaan oma kotiryssä eli KGB-taustainen yhteyshenkilö - kotiryssien avulla kuunneltiin Neuvostoliiton toiveita ja välitettiin tietoa puolin ja toisin. Tosin Sorsa väitti, että demarien keskustelu kotiryssien kanssa oli "tavanomaista diplomaattista toimintaa" toisin kuin monilla muilla puolueilla. Uskokoon, ken tahtoo. 

Sorsa oli suomettuneen Suomen merkittävä poliitikko, joka toimi aikakautensa säännöillä. Poliitikot hoitivat asioita sulle-mulle-logiikalla, palkitsivat toisiaan kovapalkkaisilla eläkeviroilla ja osasivat liturgian ystävyydestä Neuvostoliittoon. Nykyisin tuota aikaa pidetään hyvin tunkkaisena. 

Näissä puitteissa poliitikot, kuten Sorsa, alkoivat elää omassa kuplassaan, jota häiritsi oikeastaan vain media ja etenkin televisio, jonka ajankohtaisohjelmista Sorsa ei pitänyt. 

Sorsan hyvä vaalimenestys pantiin hyvän tv-esiintymisen piikkiin mutta myöhemmin juuri tv:n keskusteluohjelmat tuntuivat ärsyttävän häntä - toimittajat kun kysyivät vääriä kysymyksiä. Sorsan mukaan toimittajat olivat "kyynisiä petoja".

Sorsa kritisoi toimittajia

Vuonna 1973 Sorsa oli järjestänyt kokouksen Yleisradion sosiaalidemokraattisille toimittajille – siis todellakin, tuolloin Ylellä pääasiassa politiikan toimittajat olivat työssään enemmän tai vähemmän eri puolueiden mandaateilla. Sorsa ehdotti Meinanderin mukaan kiinteämpää yhteistyötä Ylen sosiaalidemokraattisten toimittajien ja puoluetoimiston välillä. Tämä hanke kuitenkin raukesi. 

Sorsan kuuluisassa infokratia-puheessa hän penäsi vastuuta toimittajilta: "Parlamentaarinen demokratia on informaatioyhteiskunnassa saamassa haastajansa "infokratiasta", tiedotusvallasta. Sille näyttää olevan ominaista suuri epä-älyllisyys, yhteiskunnallisten ongelmien pohdiskelun välttely, poliittisten kysymysten kääntäminen henkilökysymyksiksi sekä toimintaansa kohdistuva täydellinen kritiikittömyys"

Sorsan aikakaudella mediassa tapahtui selkeä muutos, sillä puoluelehdet alkoivat vähentyä ja vasemmistolaisetkin hakivat uutisensa pääasiassa "porvarillista maailmankatsomusta edistävien lehtien kautta". Samalla television merkitys kasvoi ja poliitikoilta alettiin kysellä ihan oikeasti kriittisiä kysymyksiä. 

Kansakunnan kakkonen loppuun saakka

Meinanderin kirjan otsikko "Kansakunnan kakkonen" kuvaa hyvin Sorsan asemaa Kekkosen Suomessa. Kakkoseksi hän jäi myös Kekkosen jälkeen, vaikka etenkin ulkomailla hänen tulevaa presidenttiyttään mainostettiin jo 70-luvun alkupuolella. 

Ensimmäisissä uuden ajan presidentinvaaleissa demarit asettivat kansansuosikki Mauno Koiviston presidenttiehdokkaakseen. Kun Sorsan piti Koiviston jälkeen vihdoin päästä presidentiksi, sivuovesta juoksi esiin  Martti Ahtisaari, jolla ei ollut vanhojen aikojen painolastia ja tuli myös valituksi. 

Sorsan rakettimainen ura ei saanut korkeinta kruunausta. Ehkä hän alkoi olla 90-luvun lopulla jo mies menneisyydestä. 

Kirja on kirjoitettu kutakuinkin kuivakkaasti mutta tunkkaisen ja suomettuneen aikakautensa peilinä Kansakunnan kakkonen on kyllä lukemisen arvoinen teos.