Kai Ekholm: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte. Docendo. 2020. 389 s.
Voisi kuvitella, että Jörn Donner ei esittelyjä kaipaa.
Julkisuudesta elänyt ja sillä ratsastanut vastarannankiiski, joka vuosikymmenien aikana tuli tutuksi Oscar-palkittuna kirjailijana, elokuvatuottajana, elokuvaohjaajana, naistenmiehenä, poliitikkona ja ristiriitaisuuksia täynnä olevana itsekeskeisenä ei-niin-mallikelpoisena perheenisänä.
Donneria vihattiin ja rakastettiin. Hän oli se tv-ohjelmissa nojatuolissa valuva, tupakoiva suorasuu, jonka työhulluus jätti jälkeensä kirjoja, artikkeleita, elokuvia ja yhteiskunnallista osallistumista Suomessa ja ruotsissa hengästyttävän paljon.
Pakinoitsija Bisquitin mukaan, jos yhdistettäisiin Ässä-arpa ja Donner, saataisiin itse itseään raaputtava rahapeli. Mutta tämän Pohjoisrannan ässäarvan sanomisia ja tekemisiä odotettiin aina.
Monien kadehtimalla Donnerilla (1933-2019) myös oli sanottavaa. Hän ei ollut valtionintellektuelli malliin Matti Klinge (jolla oli oma roolinsa Donnerin tekemisessä ja itsekäsityksessä), vaan christopherhitchensmäinen julkinen intellektuelli, virallisista piireistä riippumaton totuuksien laukoja ja ärsyttäjä.
Donnerista alkoi tulla Donner 1950-luvulla
Donner aloitti ympäröivän maailman kommentointinsa 1950-luvun lopulla raportilla rakkaasta kaupungistaan Berliinistä. Sen jälkeen muun muassa Tonava-raportti, uusi Maammekirja ja Maailmankirja. Umpioituneeseen Suomeen Donner toi happea ja eurooppalaista ulottuvuutta.
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan virasta eläköitynyt historioitsija ja palkittu kirjailija Kai Ekholm on kirjoittanut tiheästi hengittävän, sivistyneen, hauskan, syvää ja eri kanteilta luotaavan, kohdettaan kumartamattoman kuvan valtakunnan kukkomaisesta, laajasti lukeneesta älyköstä.
Ei kiiltokuva eikä kalkkeutunut kohokuva. Ekholm on armoton esimerkiksi kirjoittaessaan Donnerin Mammutti-teoksesta. Ei sitä olisi koskaan pitänyt edes julkaista. Kaikki hänen kirjallinen tuotantonsa ei ole enää lukemisen arvoista.