(Island)
Keane on bändi, jolla on takanaan loistava tulevaisuus. Ensimmäisellä albumilla Hopes and Fears oli lukuisia kauniin kuulaita popbiisejä. Toisella Under the Iron Sealla kuultiin menestyksen harjalla poukkoilevaa, hieman eksyneen oloista yhtyettä, mutta biisikynä oli yhä kohtalaisen terävä. Silti en koskaan oikein uskonut yhtyeeseen. Siitä puuttui tietty omaleimainen nerokkuus ja karisma, jonka avulla muun muassa U2 ja Coldplay ovat nousseet popin superraskaaseen sarjaan.
Perfect Symmetry on itse asiassa varsin kuvaava nimi tälle albumille, sillä jos ei muuta, niin kiekko on pullollaan tylsän symmetristä ja täydellisen kliiniseksi hiottua poppia.
Keanen leipälajina ovat aina olleet kauniit balladit ja haikeat softpop-tunnelmoinnit, mutta ymmärrettävästi bändi ei ole halunnut toistaa debyyttialbuminsa hittikaavaa. Perfect Symmetry kuulostaa kuitenkin harmillisen kompromissinomaiselta työltä. Vaikka pientä irtiottoa on selvästi haettu, on harppaus jäänyt pahasti puolitiehen.
Mielenkiintoisimmillaan piipittävät soundit muistuttavat hieman kahdeksankymmentäluvun David Bowien äänimaailmaa, mutta tätä kokeellista herkkua kuullaan erittäin säästellysti. ”Ihan hyviä” kappaleita levy on pullollaan, mikä ei välttämättä ole asia, jolla miljoonamyyntiin yltänyt yhtye voisi kerskailla. Ainoastaan hieno Love is the End aiheuttaa tutun liikutuksen tunteen.
Albumin pahimpia ongelmia ovatkin kontrastin ja rohkeuden puute, jotka harmillisesti latistavat Perfect Symmetryn Keanen huonoimmaksi albumiksi.
Teksti: Jose Riikonen