Kätilö puhui vauvan hautaamisesta, kun lapsi potkaisi Nooran vatsassa – äitiysunelmasta tulikin painajainen: ”Minä synnytin kuolemaa”

Kuolleen lapsen synnyttäminen järisytti Noora Raitasen elämää. Jokaisen vanhemman pahimmasta painajaisesta, lapsen kuolemasta, toipuva lapseton äiti toivoo, että elämä suo hänelle joskus vielä eläviä lapsia.

Noora Raitanen, 25, on aina halunnut saada lapset nuorena ennen kolmekymppisiään. Pitkään haaveissa oli kaksi lasta rakkaan miehen kanssa.

Ensimmäinen raskaus sai alkunsa loppuvuonna 2018. Kesästä 2019 piti tulla elämän paras, kun pieni esikoistyttö olisi ilahduttamassa tuoreita vanhempiaan.

Noora näki unia tulevasta lapsestaan: millainen hänen syntymänsä olisi, miltä hän näyttäisi ja miltä tuntuisi rakastaa jotain enemmän kuin mitään. Unissa vilisivät myös painajaiset lapsen menettämisestä.

”Kun sitten vihdoinkin heräsin painajaisesta hysteerisenä itkien ja avasin silmäni, tunsin valtavaa helpotuksen tunnetta. Kuin koko kehon murskaava kivi olisi tippunut pois päältäni. Kuin olisin avomerellä hukkumaisillani ja viimeisenä hetkenä joku tarttuukin käteeni ja vetää pintaan. Se olikin vain unta”, Noora kirjoittaa Lapseton äiti -blogissaan.

Kuten blogin nimi kertoo, lopulta kyse ei ollut vain pahasta unesta.

Unelmat vauvasta muuttuivat painajaismaiseksi suruksi, kun raskausviikolla 21 vanhemmille kerrottiin, että heidän odottamaltaan esikoistytöltä on löytynyt keskushermostollinen poikkeavuus. Sikiön aivojen sivukammioissa oli paha laajentuma.

Lapsi tulisi kuolemaan.

Vanhemmille oli tärkeintä, ettei lapsi kärsisi

Samalla kun Noora miehineen kuunteli kätilön kertomia suru-uutisia, odottava äiti tunsi, miten hänen sisällään oli yhä elämää.

– Se oli hyvin, hyvin ristiriitaista. Lapsi oli vielä kohdussa ja potki ja liikkui. Tunsin hänet koko ajan. Samaan aikaan keskustelimme kätilön kanssa, miten hänet haudataan, Noora muistelee.

Noora puhui miehensä ja sairaalan henkilökunnan kanssa moneen otteeseen, miten tilanteen voisi ratkaista. Jos raskautta jatkettaisiin, komplikaatioiden riski kasvaisi, mikä uhkaisi niin lasta kuin Nooraa itseään. Lääkärit eivät myöskään osanneet sanoa, aukaisisiko lapsi koskaan edes silmiään tai pystyisikö liikuttamaan raajojaan.

Vanhemmille oli tärkeintä, ettei lapsi kärsisi, vaikka se tarkoittaisi, että he joutuisivat kärsimään.

Kuusi päivää sen jälkeen, kun vanhemmat olivat saaneet tiedon vauvansa vakavasta terveydentilasta, Nooralle tehtiin geneettinen raskaudenkeskeytys.

Hän synnytti kuolleen lapsen.

Kolmekymmentä senttiä ja puoli kiloa menetettyä elämää

Synnytys kesti koko päivän, ponnistusvaihe puoli tuntia. Sattui. Niin fyysisesti kuin henkisesti.

Noora tiesi, että hänen ponnisteluistaan ei seuraisi palkintoa, ainoastaan riipivä tuska kuolleen lapsen näkemisestä. Kun Noora olisi synnyttänyt, kaikki olisi ohi. Ristiäiskukkien sijaan vanhemmat alkaisivat miettiä, millaisen asetelman he laskisivat kuolleen lapsensa arkun päälle.

Kun tyttö oli syntynyt, Noora hapuili luonnostaan lastaan syliinsä. Hän näki pienen hengettömän ihmisen. Kolmekymmentä senttiä ja puoli kiloa menetettyä elämää.

Kaikki mitä Noora oli koskaan kuvitellut ensimmäisen synnytyksen tuomasta onnesta ja ilosta oli imetty pois johonkin muualle, johonkin toiseen huoneeseen, jossa joku toinen pieni ihminen ottaisi ensimmäisen henkäyksensä.

”Tyttäremme on juuri syntynyt. Makaan sairaalasängyllä ja avaan silmäni. Siinä hän on. Ehdottomasti kaunein ja rakkain asia maailmassamme. Kätilö pitää tyttöä hiljaa käsissään. Kaikki huoneessa ovat ääneti. Ei kuulla lapsen ensimmäistä itkua. Ei onnitteluja. Ei koeta ensi-imetystä. Ei ihmetellä maailmaan syntynyttä uutta elämää. Minä synnytin kuolemaa.”

Lapseton äiti syyllisti itseään

Synnytyksen jälkeen Noora toivoi jopa omaa kuolemaansa. Hän syyllisti itseään ja kehoaan tapahtuneesta. Oliko hän syönyt jotain väärää? Olisiko jotain voinut tehdä eri tavalla, jotta lapsen kuoleman olisi voinut välttää? Miksei hänen kehonsa pystynyt kantamaan lasta? Kantoiko hän geenivirheettä, joka oli johtanut tytön kuolemaan?

”Katse ei halua kohdata tuon olennon kanssa, joka muistuttaa minua epäonnistumisesta. Naisen keho on luotu synnyttämään elämää, tuo olento ei siihen pystynyt. Aiheutin itselleni, miehelleni sekä muille läheisilleni pettymyksen. Olen arvoton naisena. Olen arvoton äitinä. Äitinä, joka synnytti kuolleen lapsen.”

Pahimmalta tuntui ymmärrys siitä, ettei helppoa tietä pois itseä ruoskivista tuntemuksista ja suuren menetyksen aiheuttamasta lohduttomasta surusta olisi. Olisi vain kuljettava kivinen polku ja kurotettava jälleen kiinni elämänsyrjään – edes hetkeksi.

– Yritin selvitä vaan hengitys ja hetki kerrallaan. Aina kun koitin ajatella pidemmälle, tuntui pahemmalta, Noora sanoo.

Koska raskaus ei ollut kestänyt täyttä 22 viikkoa, Noora ei saanut jäädä äitiyslomalle. Hän oli kuukauden sairauslomalla. Helmikuun puolen välin jälkeen hän palasi töihin. Vaikka se oli aluksi raskasta ja kuluttavaa, auttoi kotoa irtaantuminen oloon vähitellen.

– Mun tapauksessani se oli tosi hyvä juttu. Sain muuta ajateltavaa ja pystyin keskittymään arkeen, Noora sanoo nyt.

Osa ihmisten kommenteista järkyttää

Nyt tytön kuolemasta on kulunut vajaat viisi kuukautta. Noora on kirjoittanut Lapseton äiti -blogiaan läpi kevään. Kirjoituksissaan hän käsittelee menetystään. Sanallistaminen auttaa ymmärtämään surua ja toivottavasti tuo vertaistukea muille menetyksen kokeneille. Moni on rohkaistunut ja kertonut Nooralle omista kokemuksistaan.

Nooraa on kiitelty kirjoitustensa avoimuudesta, mutta kaikki kommentit eivät ole kiitteleviä. Osa ihmisistä on neuvonut Nooraa miehineen vain kokeilemaan uudestaan. Sanoo, että Noora on vielä nuori.

– Halusimme just sen lapsen ja just sen raskauden viedä loppuun, uusi ei korvaa mitään. Eikä lohduta nuoruus pätkääkään, kun lapsi pitää synnyttää kuolleena. Oli sitten 20 tai 40, tuska on ihan yhtä suurta, Noora vastaa näille ihmisille.

Nooran surua on myös kyseenalaistettu. Että miten hän voi olla surullinen, kun lapsi ei ollut edes olemassa. Vastaavat kommentit ovat teroittaneet Nooralle, että keskustelua tabuaiheen ympärillä tarvitaan. Raskausaikana nainen kasvaa äidiksi. Raskausaikana menetetty lapsi on lapsi siinä missä syntynytkin.

”Tätä tuskaa, jota koen, ei voi ymmärtää ennen kuin hautaa oman lapsensa. Tuskaa siitä, kun synnytyksen jälkeen saat pitää lastasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sylissäsi. Sitten suljet arkun kannen ja tiedät kaiken olevan lopullista. En enää koskaan saa häntä lähelleni. En enää koskaan voi ihailla hänen kauneuttaan. En koskaan nää hänen nauravan, itkevän tai sanovan: ’äiti’.”

Toisten onnea on vaikea nähdä

Vähitellen Nooran kehonkuva on muuttunut armollisemmaksi. Hän kiittää miestään. Vaikka menetys toki koskettaa syvältä myös isää, on äidin rooli kuitenkin erilainen, fyysisempi.

Itsensä syyllistämistä ovat auttaneet poistamaan perinnöllisyystestit. Noora miehineen kävi perusteellisissa kokeissa, joissa selvitettiin, kantavatko vanhemmat geenivirhettä. Eivät kantaneet. Perinnöllistä syytä tytön keskushermoston poikkeavuudelle ei löydetty. Syy ei ollut Nooran kehossa, vaan todella huonossa tuurissa.

Katkeruuden ja vihan tunteet eivät kuitenkaan ole poistuneet, vaikka omassa kehossa on helpompi olla. Odottavan äidin näkeminen tuntuu pahalta. Iloiset huolettomat raskausuutiset viiltävät sydänalaa.

– Välillä on tosi vaikea kulkea tuolla ja nähdä muiden onnea. Sitä kuinka muut saavat lapsen ja itse ei.

Noora ei voi tunteilleen mitään, vaikka ne satuttavat myös häntä itseään. Ehkä aika auttaa.

Videolla kysytään, tarvitseeko läheisen kuolemasta "selviytyä". (Artikkeli jatkuu videon alla.)

1:06

Menetys muutti elämänasennetta

Kokemus näkyy elämänasenteessa. Raskaus muutti Nooraa naisena, mutta lapsen kuolema myös ihmisenä. Ennen tammikuuta työura oli hyvinkin tärkeää Nooralle. Kuoleman jälkeen ehdoton ykkönen on ollut perhe.

Noora ymmärtää nykyään, kuinka hauras elämä on. Jokainen päivä on arvaamaton. Kuolema ei katso aikaa tai paikkaa. Siksi Noora haluaa kertoa lähimmäisilleen, kuinka paljon heistä välittää – se kun voi olla viimeinen kerta.

Nooran lisäksi esikoislapsen menetys on vaikuttanut vahvasti hänen parisuhteeseensa. Hyvällä tavalla. Kokemus on yhdistänyt pariskuntaa. Heistä on tullut vahvempia ja avoimempia, tiivis tiimi.

– On tullut olo, että kun me selvittiin tästä, ei voi tulle mitään pahempaa.

Lapsitoiveita esikoistytön menetys ei ole vähentänyt. Vaikka aluksi Noora sanoi, ettei enää koskaan halua lapsia, ovat ajatukset nyt muuttuneet. Noora ymmärtää, ettei lapsia todellakaan tehdä vaan niitä saadaan, mutta hän kasvattaa mielellään perhettään, jos vain elämä siihen antaa mahdollisuuden.

– Tällä hetkellä haaveilen neljästä lapsesta.

Lue uusimmat lifestyle-artikkelit.

Lainaukset: Lapseton äiti

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Olemme päivittäneet MTV Oy:n tietosuojakäytännön. Päivityksen yhteydessä Mediahub Oy:n tietosuojakäytäntö on yhdistetty osaksi MTV:n tietosuojakäytäntöjä. Lue lisätietoja tästä.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja