Mainos

"Voit saada vielä uuden lapsen" – näin kamalilla tavoin moni suomalainen lohduttaa kuoleman kohdatessaan

1:59

Omaiselle sanotaan "otan osaa", koska muutakaan ei keksitä. Suomalaisten surua tutkinut ja siitä väitellyt Mari Pulkkinen uskoo, että läheisen tuskan edessä olisikin hyvä pystyä sanomaan edes jotakin, vaikka mitään kovin omaperäistä ei keksisikään.

Kuoleman kohdatessaan moni pitäytyy mielellään tutuissa ja turvallisissa sanoissa. Omaiselle sanotaan "otan osaa" ja kuolinilmoitukseen kirjoitetaan "heittäkää hiljaa arkulle multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa".

– Se kertoo myös siitä, että surun sanasto on aika kapea. Meillä on aika vähän tapoja kuvata surua ja siihen liittyviä kokemuksia muilla kuin hyvin psykologisoituneilla ilmauksilla, kuten ylitse pääseminen, parantuminen ja vaiheiden läpi käyminen, Mari Pulkkinen kuvaa.

Pulkkinen on tutkinut suomalaisten surua ja väitellyt siitä. Hän myös luennoi ja kouluttaa aiheesta.

"Opimme, että surevalle ei tarvitse sanoa mitään"

Tutut sanat voivat olla myös lohdullisia. Ne ovat osa opittua kaavaa, joka kertoo, miten surraan. Pulkkisen mukaan surevalle olisikin hyvä pystyä sanomaan edes jotakin, vaikka mitään kovin omaperäistä ei keksisikään.

– Meidät on opetettu ajattelemaan, että surevalle ei tarvitse sanoa mitään. Ajattelen, että siinä on jonkinlainen harha. Jos tämä ohje jotain koskee, niin se koskee tilannetta, kun kohtaa ensi kertaa ihmisen, joka on menettänyt läheisensä. Silloinkin on mielestäni hyvä tehdä tiettäväksi, että minä tiedän. Tiedän sinun surustasi. Eli myöntää toisen murhe.

Surevalle voisi sanoa esimerkiksi "tämä on niin hirveää, ettei minulla ole mitään sanoja".

– Sekin on parempi kuin vältellä. Että tavallaan myöntää oma kädettömyytensä ja sanattomuutensa siinä tilanteessa. Se, että toinen myöntää murheen suuruuden tavalla tai toisella, on tuntunut hyvältä.

Uskalla rikkoa hiljaisuus

Surukin on arkea, vaikka läheisen kuoleman jälkeen arki jatkuu toisenlaisena kuin ennen. Pitkällä tähtäimellä Pulkkinen antaisi läheisille aivan päinvastaisen ohjeen: riko hiljaisuus.

– Surevat monesti sanovat, että puhe olisi parasta. Kun hautajaiset ovat menneet, kuluu viikko, kuukausi ja vuosi ja kaikki muut unohtavat sen, mitä on tapahtunut, surevan todellisuus on edelleen se, ettei sitä rakasta läheistä ole enää koskaan. Silloin olisi hirveän tärkeää, että rohkenisi jatkaa sen kysymistä, että miten sinä voit.

Tilan antaminen surulle ja surevalle on mennyt osittain liiallisuuksiin. Kun kukaan ei viitsi kohteliaisuuttaan häiritä, sureva saattaa yhtäkkiä olla täysin yksin.

– Tällä ajatuksella voi oikeuttaa itselleen sen, ettei minun tarvitse mennä sinne ovelle tai soittaa. On kiistatonta, että se on vaikea tilanne. On tosi vaikeaa kohdata ihminen, jonka lapsi on kuolemansairas, tai jonka lapsi tai läheinen on kuollut. Ei se ole minullekaan helppoa, vaikka kohtaan surevia jatkuvasti, Pulkkinen sanoo.

– Ei siitä ikinä tule rutiinia, eikä siitä pidä tai saa tulla rutiinia. Se hetki ja tilanne, menetys, on aina ainutkertainen. Silloin on parastakin toimia persoonalla ja persoonallisin tavoin, omana itsenään.

Älä sano "viimeistään vuoden päästä kaikki on toisin"

Suru on paljon enemmän kuin prosessi, joka alkaa kuolemasta ja päättyy hautajaisten jälkeen, ihan viimeistään vuoden kuluttua. Pulkkinen uskoo, että surevan kohtaaminen olisi luontevampaa, jos meillä olisi jaettu ymmärrys surun luonteesta.

– Silloin jäisivät pois ne satuttavat sanat, kuten ”pian se helpottaa” ja ”viimeistään vuoden päästä kaikki on toisin”, ”voit saada vielä uuden lapsen” ja ”löydät vielä uuden puolison, kun olet niin nuori”, tai ”olihan hänellä ikää, olikin aika lähteä”.

– Ihmiset sanovat näitä rakkaudellisista syistä, koska haluavat, ettei toisella olisi niin suuri murhe, mutta surevasta itsestään surun kiirehtiminen ja vähättely voi tuntua todella hirveältä. Syntyy tilanne, jossa halu osoittaa myötätuntoa aiheuttaa lisäkärsimystä, Pulkkinen kuvailee.

Pulkkinen toivoisi, että tulevaisuudessa suru ja menetys eivät olisi jotakin, minkä tarvitsee mennä heti ohi.

– Ettei edes tarvitsisi ajatella surua sellaisena asiana, joka menee ohi. Eihän kokemus ihmisestä mihinkään lopu.

2:15

Artikkelin lähteenä käytetty myös Sylva ry:n Kerrankin puhetta kuolemasta -paneelikeskustelua 25.09.2018.

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.