Omaiselle sanotaan "otan osaa", koska muutakaan ei keksitä. Suomalaisten surua tutkinut ja siitä väitellyt Mari Pulkkinen uskoo, että läheisen tuskan edessä olisikin hyvä pystyä sanomaan edes jotakin, vaikka mitään kovin omaperäistä ei keksisikään.
Kuoleman kohdatessaan moni pitäytyy mielellään tutuissa ja turvallisissa sanoissa. Omaiselle sanotaan "otan osaa" ja kuolinilmoitukseen kirjoitetaan "heittäkää hiljaa arkulle multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa".
– Se kertoo myös siitä, että surun sanasto on aika kapea. Meillä on aika vähän tapoja kuvata surua ja siihen liittyviä kokemuksia muilla kuin hyvin psykologisoituneilla ilmauksilla, kuten ylitse pääseminen, parantuminen ja vaiheiden läpi käyminen, Mari Pulkkinen kuvaa.
Pulkkinen on tutkinut suomalaisten surua ja väitellyt siitä. Hän myös luennoi ja kouluttaa aiheesta.
"Opimme, että surevalle ei tarvitse sanoa mitään"
Tutut sanat voivat olla myös lohdullisia. Ne ovat osa opittua kaavaa, joka kertoo, miten surraan. Pulkkisen mukaan surevalle olisikin hyvä pystyä sanomaan edes jotakin, vaikka mitään kovin omaperäistä ei keksisikään.
– Meidät on opetettu ajattelemaan, että surevalle ei tarvitse sanoa mitään. Ajattelen, että siinä on jonkinlainen harha. Jos tämä ohje jotain koskee, niin se koskee tilannetta, kun kohtaa ensi kertaa ihmisen, joka on menettänyt läheisensä. Silloinkin on mielestäni hyvä tehdä tiettäväksi, että minä tiedän. Tiedän sinun surustasi. Eli myöntää toisen murhe.
