Kalevi Kumpulainen oli vuosikymmeniä sitten muiden suomalaisten sotilaslentäjien kanssa koulutusleirillä Kazakstanissa, kun hän näki oudon välähdyksen. Tuo välähdys oli ydinkoe. Koulutuksessa mukana olleista suomalaisista suurin osa on sittemmin kuollut syöpään.
Vihdoin. Kalevi Kumpulainen astuu asemalaiturille Kazakstanissa vuonna 1962. Takana on yli vuorokauden matkustus. Ensin junalla Suomesta Moskovaan, sitten Moskovasta lentokoneella Kazakstanin pääkaupunkiin ja lopulta pääkaupungista keskelle aroa. Jalkojen alla polttelee nyt määränpää – Lugovajan erämaa.
Kalevi on saapunut paikalle Suomen armeijan lähettämänä 14 muun lentäjän ja noin 60 tekniikan ihmisen kanssa. Lähinnä Karjalan lennostoa edustavien miesten tarkoituksena on oppia lentämään uutta kalustoa, jota Suomeen hankitaan idästä.
– Ei meiltä kysytty, että haluatko lähteä. Päätökset tehtiin ylemmällä tasolla, Kalevi naurahtaa.
– Asiasta piti olla hyvin hissukseen. Perheenjäsenille kerroimme sen, minkä itsekin tiesimme: että olemme menossa Neuvostoliittoon. Paikkakunnasta tai matkan kestosta ei ollut mitään tietoa.
Seppo Ylösen kirjoittama Elämän silmukat -kirja kertoo Kalevin elämästä. Kannen kuvassa Kalevi on MiGin kyydissä.Seppo Ylönen
Taivaalle MiG21:llä
Keskellä "ei mitään" sijaitsevaan Lugovajan koulutuskeskukseen oli rakennettu varuskunta, asuinrakennuksia, ruokalat ja lentokenttä. Nuoret lentäjäpojat asuivat kymmenen hengen huoneissa.
– Meidät vietiin varuskuntaan ja sanottiin, että tässä on kotinne toistaiseksi. Ennestään paikalla oli irakilaisia lentäjiä. Meidän Suomi-poikien jälkeen tuli vielä intialaisia ja syyrialaisia. Olimme aika vähän tekemisissä keskenämme, mitä nyt rappusilla tavattiin, Kalevi kertoo.
Koko koulutus käytiin venäjäksi. Suomalaisia avusti tulkki.
– Opiskelimme ensin kuukauden teoriaa perusteellisesti alkeista lähtien. Koulutusvälineet olivat hyvät.
Kuukauden jälkeen noustiin taivaalle.
– Aivan ensimmäisenä lensimme kaksipaikkaista MiG15:tä. Siitä siirryimme yksipaikkaiseen MiG17:ään, ja lopulta varsinaiseen koneeseen eli MiG21:een.
Käsky: kaikki koneet maahan
Turvallisuudesta pidettiin tiukasti kiinni.
– Meininki oli vähän sellainen, että kun on ulkomaalaisia liikenteessä, niin ainakaan ilmojen takia ei saa tapahtua mitään vahinkoa. Kirkasta säätä varrottiin joskus päivätolkulla.
Niin tehtiin myös sinä marraskuun ensimmäisenä aamuna, kun taivas vihdoin kirkastui.
– Olimme odottaneet lentämään pääsemistä kärsimättöminä, kunnes tuli hyvin kaunis lauantaipäivä. Lähdimme heti kentälle ja lensimme muutaman lennon.
Sitten tapahtui jotain outoa.
– Kahdelta iltapäivällä tuli käsky: kaikki koneet maahan! Ihmettelimme, että mikäs nyt on, kun kerrankin sää suosii.
Määräystä totellen sotilaat palasivat kämpilleen. Kello 15 välähti.
– Istuin asuinrakennuksessamme talon maantien puoleisella sivulla. Luulin, että läheltä oli ajanut auto, jonka ikkunasta aurinko heijastui. Mutta sitten kaverit kämpän toisella puolella sanoivat, että sielläkin välähti.
– Jotenkin saimme tietoomme, että läheisellä Semipalatinskin alueella oli suoritettu ydinkoe. Säteilyä mitattiin varuskunnassa tehostetusti, Kalevi kertoo.
– Tuntui todella orvolta. Emme tienneet, oliko missään mitään suojia. Mietimme, että jos säteily nousee, niin mihin meidät laitetaan? Kärvennymmekö vain tänne? Isäntäväen puolelta asiaan ei reagoitu yhtään mitenkään.
Koska tietoa ei saatu ja suomalaisilla oli vielä koulutusta jäljellä, he jäivät Lugovajaan. Pois lähdettiin vasta marraskuun lopussa, noin kuukausi ydinkokeen jälkeen.
– Kyllä me vähän silmät pyöreinä ihmettelimme tilannetta. Kun Hesari tuli noin kaksi viikkoa myöhässä lähetystöjen kautta, luimme uutisen, että Neuvostoliitto on suorittanut ydinkokeen jossakin Kazakstanissa. Se "jossain" oli 400 kilometrin päässä meistä, Kalevi sanoo.
Syöpä yleistyi sotilastovereiden joukossa
Kun joukko lopulta palasi Suomeen, kukaan ei puhunut tapahtuneesta.
– Minulla ei tänä päivänäkään ole mitään hajua, tiesikö Suomen armeija, mitä Lugovajassa kävi. Ei meitä ainakaan mitenkään tutkittu.
Miehet rupesivat elämään Suomessa normaalia elämää. Kalevi palasi Rissalaan ja alkoi kouluttaa seuraavaa sukupolvea. Hän jäi aikaisin eläkkeelle, harrasti valokuvausta ja rakensi omakotitalon. Ilmavalokuvauskin kuului jossain vaiheessa olennaisesti elämään.
Vuosien kuluessa yhä useammat Lugovajassa palvelleet sotilastoverit alkoivat sairastua syöpään.
– Kaikki on vain arvailua eikä mitään ole selvitetty lääketieteellisesti, mutta kyllä tämä syöpien yleisyys joukossamme kummastuttaa. 15 ohjaajan joukosta 9 on kuollut syöpään. Myös 60 tekniikan miehestä monen on vienyt esimerkiksi maksa- tai paksusuolensyöpä, Kalevi sanoo.
Suree ystävien kohtaloita
Kalevi itse oli täysin terve ennen vuonna 1994 iskenyttä aivoinfarktia.
Moni Kalevin palvelustovereista on kuollut syöpään. Kuvituskuva.Colourbox.com
– Lääkäri sanoi, että infarkti ei voi johtua ydinkokeesta, mutta syövät kyllä.
Kalevi ei usko, että kukaan olisi voinut tehdä mitään estääkseen tapahtuneen.
– Suomen armeijalla ei varmasti ollut tuolloin mitään mahdollisuuksia tietää tällaisesta. Se oli aikaa, jolloin ydinkokeita tehtiin sekä lännessä että idässä. Ei niistä ilmoiteltu missään etukäteen.
Kalevi asuu nyt yksin halvaantuneena kotonaan Kuhmoisissa. Hänen toimintakykynsä on lähellä nollaa.
– Armeijaura oli elämäni hienointa aikaa, vaikka välillä tunsinkin leipääntyneeni. En silti kadu mitään. Jos pitäisi valita, lähtisin uudelleen samalle reitille.
Palvelustovereidensa kohtaloita Kalevi silti suree.
– Yksi syöpään sairastuneista oli läheinen ystäväni. Työskentelimme saman lennonopettajan komennossa Kazakstanissa. Hän kuoli jo kauan aikaa sitten, Kalevi sanoo.
Kuvat: Seppo Ylönen, Colourbox.com ja Lehtikuva
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.
