Tänä jouluna Suvin kuolemasta tulee jo 12 vuotta. Vaikka aika voi kuulostaa pitkältä, joulu on Raijalle edelleen vaikeaa aikaa.
– Kun hoidot ja kaikki lopetettiin, näin unen. Unessa Suvi oli noin kuuden vanha, ja hänellä oli ne pitkät hiukset ja hän pomppi meidän sängyllämme. Suvi sanoi minulle, että ”äiti, eksä tiedä, että mä olen syntynyt enkeliksi?”. Silloin tiesin, ettei Suvi tule parantumaan enää.
Jalasjärveläinen Raija muistaa edelleen, miten kaikki alkoi. Vuoden 2004 tammikuussa Raijan tytär Suvi, tuolloin 13, valitteli kylkeään. Perhe kävi terveyskeskuksessa kolmekin kertaa yhden viikon aikana, mutta lääkärit eivät keksineet, mikä Suvissa on vialla. Perhe passitettiin kotiin kerta toisensa jälkeen.
Suvi. Kuva perheen kotialbumista.
Lopulta, erityisen kivuliaan päivän ja kahden terveyskeskuskäynnin jälkeen, Suvin käskettiin tulla aamulla verikokeeseen.
– Suvi meni illalla niin huonoon kuntoon, että hän meni sokkiin ja melkein pyörtyi vessaan. Soitin terveyskeskukseen ja sanoin, etten pidä tyttöä enää päivääkään kotona, kaikki ei ole kunnossa, Raija kuvailee.
Perhe ohjattiin toiseen sairaalaan. Raija kertoo, että ensiavussa kului tunteja. Lopulta Suvi jäi hoitoon ja perhe lähti kotimatkalle kolmelta aamulla, sillä Suvin isän piti herätä aamulla töihin.
Suvilla epäiltiin munasarjakystaa, jonka repeämisestä tai vuotamisesta kipu voisi johtua. Ongelma hoidettaisiin tähystysleikkauksella.
– Ajattelin, että se on pieni juttu, Raija sanoo.
– Soitin sairaalaan sitten aamulla ja minulle sanottiin, että kyseessä onkin avoleikkaus. Siellä oli ollut sisäinen verenvuoto, melkein toista litraa vatsaontelossa. Leikkaus jatkui ja jatkui, se kesti muistaakseni kolme tuntia, Raija muistelee.
Huoli oli kova. Perheelle sanottiin, ettei sairaalalle kannata lähteä, sillä Suvi nukkuu. Seuraavana päivänä kävi ilmi, ettei kyseessä ollut kysta: Suvin perna oli revennyt. Hän vietti lastenosastolla viikon.
"Eihän hän voi kertoa meidän likastamme"
Leikkauksen jälkeen Suvi kotiutui, mutta valitti edelleen kyljen kipua. Perhe ajatteli, että kivut johtuvat hänelle tehdystä leikkauksesta, ja tilanne helpottaisi pian. Suvi palasi kouluun.
Sitten tuli helmikuun 13. päivä 2004. Se oli perjantai.
Angiosarkooma
Angiosarkooma on veri- tai imusuonista alkunsa saanut, pahanlaatuinen kasvain. Se on harvinainen ja aggressiivinen.
Lähde: Kaikkisyövästä.fi
– Lääkäri soitti ja kertoi, että pahanlaatuista kasvainta on löytynyt pernasta. Siitä se kaikki sitten lähti. Menimme maanantaina lääkärin puheille ja meille kerrottiin, että Suvilla on erittäin harvinainen syöpä, angiosarkooma nimeltään, Raija muistaa.
– Kun lääkäri kertoi siitä ja olimme hänen huoneessaan, kuvittelin, että hän kertoo jostakusta muusta. Että eihän hän voi kertoa meidän likastamme. Ei hän kerro Suvista, eihän tällaista voi tapahtua ollenkaan.
Mies palasi nuoremman lapsen kanssa kotiin, mutta Raija jäi Suvin seuraksi. Hoidot aloitettiin. Niiden aikana äiti ja muu perhe seilasi sairaalan ja kodin välillä; Raija yöpyi poikansa kotona ja muutaman kerran Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallisen yhdistyksen Sylvan asunnoissa.
Sylva ry
Joka vuosi noin 150 alle 16-vuotiasta lasta sairastuu syöpään Suomessa. Syöpäsairaiden lasten vanhemmat perustivat Suomen syöpäsairaiden lasten ja nuorten valtakunnallisen yhdistyksen, Sylvan, jo vuonna 1982. Sylva auttaa sairastavaa lasta ja hänen perhettään. Tällä hetkellä jäseniä on yli 1600.
Lähde: Sylva.fi
Sairalaan osastolla kului yhdeksästä aamulla puoli kymmeneen illalla. Yöksi ei saanut jäädä.
– Sanoivat, että pitää äidinkin levätä.
Suvi sai rajuja hoitoja. Lapsena hän oli inhonnut lääkkeitä ja pistämistä, mutta otti nyt kaiken vastaan.
– Suvi oli koko ajan tosi urhea. Ajattelin, että moni meistä aikuisista ei kestäisi tuollaista, Raija sanoo.
Pahinta hoitojen aikana oli se, kun Suvin hiukset lähtivät.
– Suvilla oli peppuun asti pitkät hiukset. Se oli Suvillekin kova paikka, kun hiukset piti leikata. Ne alkoivat lähteä melkein heti, Raija muistaa.
"Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että Suvi otettiin pois"
Kesä 2004 oli Suville vapaampaa aikaa. Hoidot tulivat päätökseen ja elämä hymyili: Suvi sai nauttia kesästä ja viettää kaverinsa kanssa aikaa rannalla. Hiuksetkin alkoivat kasvaa.
– Se oli sellaista ihanaa aikaa, se heinäkuu, Raija muistaa.
Elokuussa Suvi leikattiin, jotta voitaisiin todeta hoitojen onnistuneen. Perhe odotti tuloksia kolme viikkoa sillä aikaa, kun näytteistä tutkittiin, onko syöpää vielä Suvin kehossa.
– Ja olihan sitä siellä. Aina vain. Eivät ne olleet saaneet kaikkea pois, oli tullut niin kova verenvuoto leikkauksen yhteydessä. Vatsapeitteestä ei saanut kaikkea pois, Raija kuvailee.
Seuraavaksi kokeiltiin sädehoitoa. Raija ja Suvi asuivat asuntolassa yöt ja kävivät päivisin hoidossa. Suvi yritti käydä sairaalakoulua, mutta oli hyvin huonossa kunnossa. Syyskuun lopulla hänen kuntonsa huononi: vatsaan alkoi kerääntyä nestettä, jota piti tyhjentää jopa joka toinen päivä.
Lopulta kaikki tehtävissä oleva oli tehty. Hoidot lopetettiin lääkärin neuvosta.
– Päätettiin, että kaikki lopetetaan. Ei ollut enää mitään tehtävissä.
Tilanne tuntui epäoikeudenmukaiselta, sillä Suvin saapumista odotettiin vuosia. Esikoisen syntymän jälkeen Raijalla oli kohdun ulkopuolinen raskaus, jonka jälkeen hän ei heti tullut raskaaksi.
– Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että Suvi otettiin pois, vaikka hänet saimme lopuksi, Raija kuvaa.
Raijan mies uskoi kauemmin Suvin paranemiseen. Raija kuitenkin tiesi jo – unessa Suvi kertoi hänelle syntyneensä enkeliksi.
– Minulla oli kamala hätä. Minun piti päästä sairaalalle äkkiä, ja oli kova paikka lähteä sieltä huoneesta illalla, Raija sanoo.
"Jotenkin se oli kohtalo"
Jouluviikolla, muutamaa päivää ennen jouluaattoa, Suvi oli pirteä. Hänen ystäviään kävi vierailulla. Lahjaksi Suvi sai Ässä-arpoja, joita hän raaputti sängyllä istuen.
Tuli jouluaatto. Se oli perjantai.
Perheellä oli ollut puhetta aattoillan viettämisestä Suvin veljen luona. Suvi oli kuitenkin aattona hyvin väsynyt.
– Epäilin ja epäilin koko päivän, että voiko Suvi lähteä, kun hän on huonossa kunnossa. Hoitajat kyselivät asiasta monta kertaa. Yhtäkkiä vain päätin: tilatkaa ambulanssi, kyllä me mennään, Raija kuvaa.
Ambulanssi kuljetti perheen viettämään joulua. Ajatuksena oli palata yöksi sairaalaan. Illalla Raija yritti kutsua ambulanssin noutamaan Suvia, mutta paluu viivästyi. Lopulta matkaan kuitenkin päästiin.
– Nostimme Suvin ambulanssiin. Oli kauhea lumisade, Raija muistaa.
Raija nousi Suvin kanssa kyytiin muun perheen ajaessa autolla perässä. Matkaa oli taittunut vain pari kilometriä, kun Suvi menehtyi ambulanssissa äidin pidellessä häntä kädestä.
– Olin ajatellut silloin aiemmin päivällä, että jos Suvi jäisi sinne sairaalaan. Jotenkin se oli kohtalo. Pelkäsin aina, etten saa olla Suvin kanssa sitten, kun tulee se aika. Sitä kaikista eniten pelkäsin. Jouluaattona Suvista tuli enkeli.
"Kun halaa vain, siitä tietää, että toinen ottaa osaa"
Tänä jouluna Suvin kuolemasta tulee jo 12 vuotta. Vaikka aika voi kuulostaa pitkältä, joulu on Raijalle edelleen vaikeaa aikaa.
Lue myös: "Helvetti, jota on vaikea kuvata" – lapsensa menettäneet kertovat tarinansa
– Ahdistus iskee jo syksyllä, ja kun ihmiset alkavat puhua joulusta, heti ne muistot tulevat elävänä mieleen. Sitä ei voi sellainen käsittää, joka ei ole kokenut samaa. Jotkut ovat minullekin sanoneet, että siitähän on niin kauan aikaa. Mutta Suvi oli minun lapseni. Olen joskus ajatellut sanoa jollekin, jolla on lapsia, että katso sitä lasta ja ajattele, että ykskaks häntä ei olekaan siinä enää. Miltä se tuntuisi? Minusta tuntuu koko ajan, että Suvi on tässä, vaikkei häntä olekaan.
Suvin kuoleman jälkeen Raija ei kyennyt syömään. Näläntunne katosi, ja lopulta hän painoi vain 40 kiloa.
– Tein vain koko ajan, hoidin pojan lapsia, vain olin, kuten ennenkin. En vain ajatellut koko asiaa. Ajattelin kauan, että Suvi on sairaalassa, ja tulee pian sieltä kotiin. Vaikka oli hautajaisetkin, ajatus jäi jotenkin takaraivoon. Säästin kai itseäni sillä tavalla, Raija kuvaa.
Suvin kuolema oli koko perheelle raskas koettelemus. Pahinta oli, kun tuttavat lohduttelivat Raijaa lasten määrällä.
– Jos ihmisellä on monta lasta, ei saa mennä sanomaan, että jäihän sinulle kaksi muuta, kuten minulle sanottiin. Sitä ei pidä mennä sanomaan. Olisinhan minä halunnut pitää Suvinkin, Raija sanoo.
– Mielestäni on parempi, kun ei sano mitään. Siinä ei ole oikein mitään, mitä voisi sanoa. Kun halaa vain, siitä tietää, että toinen ottaa osaa. Halaa vain.
Surun keskellä Raija sai voimaa pojastaan ja nuorimmaisesta lapsestaan.
– Ajattelin silloin, että hän on menettänyt oman siskonsa, minun on pysyttävä pystyssä. En halunnut, että lapset menettävät äitinsäkin, Raija sanoo.
"Ajattelen nyt, että Suvilla on hyvä olla"
Lapsena Suvi oli iloinen, nauravainen ja vilkas tyttö. Äidillä piti olla silmät selässäkin; muuten pikku-Suvi saattoi lähteä omille teilleen.
– Ajattelen nyt, että Suvilla on hyvä olla. Ajattelen, ettei minun tarvitse olla murheissani tai huolehtia ikinä, että Suville tapahtuisi jotakin, Raija sanoo.
– Sitä mietin, miksen koskaan näe Suvista unta. Yhden ainoan kerran näin unta hänestä kuoleman jälkeen. Suvi istui selin tuolilla, hänellä oli sairaalan punainen yöasu päällä. Koskin Suvin olkapäähän unessa, Suvi kääntyi ja sanoi ”äiti, mulla on kaikki nyt hyvin”.
Vasta viime vuosina Raija on alkanut puhua Suvin kuolemasta enemmän.
– Jos äiti tai isä, joka on menettänyt lapsensa millä tavalla hyvänsä, haluaa puhua siitä, ei saa ajatella, että hän hakee säälipisteitä lapsensa kuoleman kautta. Minulle ovat muutamat sanoneet, että haen säälipisteitä sillä, kun puhun tai kirjoitan aiheesta Facebookiin. Se on kauhean julmaa. Mielestäni jokaisen vanhemman pitää saada puhua omasta lapsestaan aina, kun hän haluaa, vaikka aikaa menisi 20 vuotta, Raija sanoo.
– Suvi vei osan minusta, mutta kyllä hän osan jätti minullekin. Kun minun aikani tulee, olemme taas yhtä. Se antaa voimaa. Että jonakin päivänä olen taas Suvin kanssa.
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.