Miksi me? Mitä tein väärin? Kolme lapsensa menettänyttä naista kertoi MTV Lifestylelle tarinansa.
Lauran tarina
– Vietimme esikoisemme yksivuotissynttäreitä tietäen, että puolen vuoden päästä hänellä olisi toivottu sisarus seuranaan. Olimme onnellisia, elimme sitä elämää, jota olimme suunnitelleet elävämme. Kaikki oli hyvin. Toisen lapsemme raskausaika muuttui kuitenkin vaikeaksi, kun puolivälin ultrassa huomattiin, ettei lapsivettä ole aivan normaalisti. Kaiken piti kuitenkin olla hyvin, näin meille vakuuteltiin. Mitään syytä raskaudenaikaisille verenvuodoille ei myöskään löytynyt. Lapsi voi ja kehittyi kokoajan hyvin.
Näin perhettään muuttaneesta tragediasta kertoo Laura, 33. Toivotun sisaruksen synnytys käynnistyi raskausviikolla 30. Synnytyssalissa aikaa kului 48 tuntia; sitten päädyttiin kiireelliseen sektioon.
Pieni poika huusi reippaasti syntyessään, ja Laura ehti nähdä pojan vilaukselta. Sitten tämä vietiin seurantaan Lastenklinikan puolelle.
Kun Laura pääsi osastolle, hän kuvitteli miehen ja vauvan olevan häntä vastassa. Toisin kävi. Mies odotti vaimoaan yksin.
– Silmät kertoivat kaiken: poikamme ei voinutkaan hyvin. Tästä eteenpäin alkoi helvetti, jota on vaikea kuvata. Poikamme hätäkastettiin. Sitten kaiken pitikin taas olla hyvin. Mieheni soitti isovanhemmille, kertoi yön dramaattisista käänteistä sekä sen, että vauvan ja äidin tilanne oli nyt stabiili, kaikki oli hyvin. Tästä puhelusta kului noin kuusi tuntia, kun Niklas-poikamme kuoli isänsä sylissä 18 tunnin iässä.
Mitään syytä Niklaksen tilan heikkenemiselle ei löytynyt.
Niklaksen kuoltua Laura halusi vain yhtä asiaa. Kuolla.
– Oli mahdotonta käsittää, miten voisi jatkaa elämää, kun osa äitiyttä ja itseä ihan todella kuoli lapsen mukana. Sitä tuskaa, kun imetykseen ja vauvan hoitoon valmistautunut syli jää tyhjäksi, on myöskin mahdotonta selittää. Sain maidonnousua estävän lääkkeen sairaalassa, mutta silti maitoa valui vielä muutaman päivän päästä. Tuntui, kuin kroppani olisi pettänyt minut, ja koko perheemme.
Laura koki olevansa syyllinen Niklaksen kuolemaan. Elämänhalua antoi ainoastaan ajatus siitä, että hän pääsisi toivuttuaan kotiin, esikoisen luokse.
– Puolitoistavuotias ei ymmärtänyt, miksi äiti oli ollut niin kauan pois, ja torjui minut täysin. Puri, huusi vain isää, eikä halunnut että olen lähellä. Tuntui, että olin menettänyt kaksi lasta kerralla. Olin täysin valmis luovuttamaan, en nähnyt mitään syytä jatkaa omaa elämääni enää. On mieheni ja vanhempieni ansiota, että olen tässä tänään, he vahtivat minua ja veivät kaikki mahdolliset lääkkeet pois ulottuviltani.
Niklaksen kuolemasta huolimatta Laura toivoi miehensä kanssa uutta raskautta. Kun lääkäriltä herui lupa yrittää uudelleen, Laura sai kolme keskenmenoa peräkkäin.
– Lopulta syyksi löytyi sattumalta kilpirauhasen liikatoiminta ja Basedowin tauti, joka oli ehtinyt jo pitkälle. Tuntui, että matto vetäistiin taas jalkojemme alta. Loppuvatko nämä vastoinkäymiset koskaan?
Lopulta lääketasapaino löytyi ja Laura tuli raskaaksi. Raskaus alkoi kaksosraskautena, joista toinen meni kesken; toinen lapsi sinnitteli viikolle 37.
– Sinnittelijä on tänään 5-vuotias pieni pippurinutturamme.
Perheessä on nyt neljä lasta. Laura tuntee, että perhe on kasassa.
– Syli on yhtä aikaa niin täynnä, mutta aina osittain tyhjä. Se ei muutu koskaan, Laura sanoo.
Minnan tarina
Minna, 29, menetti esikoisensa Roopen, kun tämä oli 15 päivän ikäinen. Roope syntyi keskosena, ja hänellä havaittiin vakava suolistosairaus, NEC eli nekroottinen enterokoliitti.
– Hänen tilansa muuttui huonoksi parissa päivässä, ja pian ei ollut enää mitään tehtävissä. Roope menehtyi isänsä syliin vain muutama tunti diagnoosin saamisesta, Minna kuvaa.
Aluksi Minna oli shokissa. Shokin jälkeen pintaan nousi viha. Miksi me?
– Miksi meidän piti joutua luopumaan lapsestamme, joka oli niin kaivattu ja rakastettu jo ennen syntymäänsä? Olin valmis tekemään mitä vain hänen vuokseen, mutta sekään ei riittänyt, eikä sitä vaihtoehtoa edes annettu. Sen jälkeen tuli epätoivo siitä, saanko koskaan olla äiti elävälle lapselle. Jäänkö vihaiseksi ja katkeraksi? Riittämättömyyden ja tyhjyyden tunne kulkevat surun kanssa käsi kädessä, ainakin minulla, Minna kuvaa.
Häneltä oli viety jotakin suurta: pala omasta itsestä. Minna uskoo, ettei koskaan tule olemaan täysin kokonainen.
– Kaipaus on ikuinen ja kuluttava, eikä surutyö tule omalla tavallaan koskaan valmiiksi. Aina tulee uusia asioita, joista ajattelee, että tuota asiaa lapseni ei saa kokea, tuotakaan hetkeä en saa elää lapseni kanssa. Tai sitten suree kuolleen lapsen sisarten puolesta, koska he joutuvat elämään ilman isoveljeään, Minna sanoo.
Surun tunteet eivät itsessään olleet pelottavia. Minna kuitenkin pelästyi omia reaktioitaan: itku tuli huutona, jolle ei ollut loppua.
– Oli aluksi pelottavaa, kun ei tiennyt, millaiseksi kipu muuttuu, ja lakkaako suru koskaan sattumasta. Kuinka kovana fyysisenä kipuna suru ja kaipaaminen voikaan tuntua.
Suru kuitenkin hellittää ajan kanssa. Kaipauksen kanssa myös oppii elämään. Perhe puhuu Roopesta edelleen avoimesti, jos aihetta on. Roopen menehtymisen jälkeen Minnan perheeseen on syntynyt kaksi lasta, joille on avoimesti kerrottu isoveljestä.
– Kuvia meillä ei ole kotona esillä, mutta miehelläni ja minulla on molemmilla näkyvä tatuointi Roopesta, Minna kertoo.
Jonnan tarina
Jonna, 36, sai pitää poikansa 18 päivää.
– Miro syntyi tammikuussa 2012. Raskauden aikana tiedettiin, että hänellä on sydänvika, ja että hän kasvaa pienempänä kuin pitäisi. Sydänvika kuitenkin olisi hoidettavissa leikkauksella. Miro syntyi Tampereella ja heti, kun hän oli syntynyt, huomasin, ettei kaikki ole ihan tavallisesti, Jonna muistaa.
Esimerkiksi Miron kasvoissa oli erikoispiirteitä: suu oli pieni, korvat olivat tavallista matalammalla. Miro lähti suoraan synnytyssalista lastenosastolle ja sieltä teho-osastolle.
Viiden päivän ikäisenä Miro siirrettiin Helsinkiin odottamaa sydänleikkausta. Helsingissä selvisi, että pojan terveydessä on muitakin ongelmia.
– Mirolta puuttuivat munuaiset kokonaan. Hänet valmisteltiin dialyysihoitoon, ja valmistelun aikana laitettiin vatsan sisälle kanyyli. Siinä leikkaava lääkäri havaitsi, että sisäelimissä on enemmänkin poikkeavuutta.
Miro oli dialyysihoidossa muutaman päivän. Sitten selvisi, ettei mitään ollut tehtävissä.
18 päivän ikäisenä Miro kuoli.
– Saimme olla Miron vieressä, pidimme sylissä. Siitä on vähän reilu kolme vuotta. Sen muistaa silti kuin eilisen, Jonna sanoo.
Miron kuoleman jälkeen Jonna jäi perheensä kanssa tyhjän päälle.
– Olimme itse tamperelaisia, ja Miro kuoli Helsingissä. Kun Miron tietoja lähetettiin Helsingistä Tampereelle, ne olivat jääneet matkan varrelle. Kukaan ei kuukausi Miron kuoleman jälkeen Tampereella tiennyt, että Miro on kuollut, Jonna muistaa.
– Sairaalapastori oli henkireikämme. Hän kuunteli, auttoi hautajaisjärjestelyissä ja hoiti asioitamme eteenpäin, kyseli lähetteiden perään. Hän oli suurin apu hetkessä.
Jonnan vanhempi lapsi ymmärsi jo Miron kuoleman aikaan, mitä kuoleminen tarkoittaa. Kaksi muuta lasta ovat pieniä, eivätkä he koskaan tavanneet Miroa.
– He eivät varmaan vielä ymmärrä. Kyllä kotona puhutaan Miro-veikasta ja käydään hautausmaalla, viedään kukkia ja sytytetään kynttilä. Yritämme tehdä siitä mahdollisimman luonnollista: teillä on isoveli, joka on kuollut, hän on enkeliveli. Tällaista juttelemme. Isompi kahdesta pienestä juttelee jo Miro-veikasta, ja jollain asteella osaa hahmottaa, että hautausmaa on tärkeä paikka.
Kun Jonna nykyään puhuu Mirosta, hän ei joudu pahan olon tai itkukohtauksen valtaan.
– Olen huomannut, että noin vuoden verran on ollut jo vähän helpompaa, ei enää satu niin kovasti. Toki on hetkiä, kun on hirveä ikävä. Möntti sydämessä puristaa ja tekisi mieli vain hautautua sänkyyn. Sanoa muille, että hoitakaa te kaikki, minä vain suren. Tulee sellaisia mustia kohtia, mutta nekin ovat nykyisin sellaisia, että ne menevät helpommin ohi. On helpompaa nousta ja jatkaa, Jonna kuvaa.
Miro on kuitenkin mielessä joka päivä. Jonna ajattelee poikaansa, mutta enää hengitys ei salpaudu tuskasta.
– Ajattelen enemmän, että äidin pieni kulta, mitähän sinä nyt tekisit. Katsoo kuvia ja ajattelee, että oletpa kaunis pieni lapsi. Tulee sytytettyä kynttilä kotona. On toisenlaista kuin silloin, kun suru oli tuore. Silloin vain kaipasi lasta syliin, toivoi, että saisi puristaa ja halata häntä. Silloin tuntui, että maailma pysähtyy, ei ole mitään muuta kuin oma suru, Jonna kuvaa.
– Nyt suru on enemmän taka-alalla. Nyt osaa jo iloita, olla onnellinen kaikista lapsista. Meille on syntynyt kaksi tervettä lasta Miron jälkeen. Osaa myös iloita siitä, että sai 18 päivää tutustua siihen pieneen poikaan, jonka sitten joutui antamaan pois.