Sanovat, että pitäisi olla onnellinen. Onnellisuuden olemuksen pohdiskelu ja tavoittelu on kuitenkin hyvinvointivaltion kansalaisen etuoikeus, eikä se tee meistä välttämättä yhtään sen onnellisempia.
– Sotien jälkeen maalaistalojen emännät ja isännät eivät varmaan pöydän ääressä miettineet, että oltiinko tänään onnellisia. Eivät tietenkään. Silloin oli niin paljon muita ja rankkojakin asioita, ettei sellaiseen ollut aikaa, psykologian emeritusprofessori, onnellisuusprofessorinakin tunnettu Markku Ojanen sanoo.
Aivan viime vuosina onnesta puhuminen on lisääntynyt ja onnellisuuden tavoittelusta tullut näkyvämpää. Kulttuurintutkijat pitävät yhtenä keskeisenä selityksenä sitä, että länsimaiset ihmiset ovat tulleet yhä tietoisemmiksi omasta minuudestaan.
– Kulttuurimme on kehittynyt suuntaan, joka kaikin tavoin tukee oman tilan ja omien tunteiden pohdintaa. Puhutaan identiteetistä ja itsetunnosta ja tämän tyyppisistä asioista. Eivät ne ole sanoja, joita yhteisöllisissä kulttuureissa tänä päivänäkään käytetään.
– Toki onnellisuutta on mietitty jopa antiikin aikoina, mutta silloin se on ollut harvojen etuoikeus. Kyllä tämä pohdinta liittyy hyvinvointiin. Kun ihmisellä on täysi tekeminen oman elämänsä kanssa – kuten vaikka niillä ihmisillä, joita Suomeenkin nyt pakolaisina tulee –, niin heillä on mielessä ihan muut asiat kuin onnellisuus.
Ojanen tosin huomauttaa, että edes länsimaissa onnellisuus ei ole arkielämässä niin pinnalla kuin ehkä kuvitellaan.
