Itämerellä ja sisävesillä kelluvat suuret sinilevälautat ovat jälleen herättäneet aiheellista keskustelua vesistöjemme tilasta. Myrkylliset leväkukinnot ovat suoraa seurausta maatalouden, teollisuuden ja asutuksen ravinnepäästöistä vuosikymmenten ajalta.
Itämeren pääaltaan pohjalle on kertynyt hapettomuutta ja suuri määrä fosforia, joka sopivissa sääoloissa aiheuttaa massiivisia leväkukintoja. Itämeri ei kestä enää lisärehevöitymistä.
Tänä kesänä on saatu myös varovaisen myönteisiä uutisia itäiseltä Suomenlahdelta, jossa vesi on kirkkaampaa kuin vuosikymmeniin. Suomenlahden fosforipäästöt ovat vähentyneet 60 prosenttia.
Olen ympäristöministerinä yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa tehnyt paljon töitä sen eteen, että venäläisen Kingiseppin lannoitetehtaan fosforipäästöt on saatu kuriin. Suomi on pitkään vaikuttanut siihen, että Pietarin jäteveden puhdistamo puhdistaa nyt vettä tehokkaammin kuin monet suomalaiset pienpuhdistamot.
Viime vuoden syksyllä sain ympäristöministerinä tuen uusille kaikkia koskeville vuoden 2020 päästövähennystavoitteille, joiden avulla edetään kohti Itämeren hyvää tilaa. Näitä päätöksiä on nyt tehokkaasti toimeenpantava kaikissa maissa, myös Suomessa. Itämeren pelastamiseksi tarvitaankin kansainvälistä yhteistyötä, mutta pelkkä naapureiden syyttely ei auta, kun oma takapiha on rempallaan.
Itämeri on maailman saastunein meri ja Suomi on Pohjoismaiden suurin Itämeren kuormittaja. Tästä huolimatta tehokkaimmat toimenpiteet Itämeren tilan parantamiseksi herättävät meillä vuodesta toiseen itsepintaista vastustusta.
Maatalouden etujärjestöt taistelevat ravinnepäästöjen vähentämistä ja ympäristötukien uudistamista vastaan. Samalla ne maanviljelijät, jotka näkevät vaivaa ympäristöystävällisten vaihtoehtojen etsimiseksi, jäävät palkitsematta.