Kristiina Haukkamaa syntyi keisarileikkauksella Oulussa vuonna 1945. Synnytyksen yhteydessä hänen äitinsä menehtyi. Hänen isosiskonsa ja -veljensä olivat molemmat syntyneet keisarileikkauksella, ja siksi synnytyksen ennuste oli ollut huono. Äidin "testamentti" määräsi lapset isovanhempiensa kasvatettavaksi. Omakohtaisen kokemuksensa perusteella Kristiina ei suosittele isovanhempia lastenlastensa huoltajiksi.
– Se oli riskiraskaus. Aborttia oli suositeltu äidille, mutta hän ei ottanut sitä vaihtoehtoa. Itse synnytys sujui hyvin, mutta äiti menehtyi sisäiseen verenvuotoon pari tuntia synnytyksen jälkeen, Kristiina Haukkamaa muistelee.
Kristiinan äiti osasi odottaa pahinta, joten hän testamenttasi varmuuden vuoksi lastenhoidon omille vanhemmilleen. Perheen isä oli jo rintamalääkärinä toimiessaan "hoitanut itseänsä" turvautumalla liialliseen alkoholinkäyttöön, eikä tilanne parantunut sodan loputtuakaan. Tämä ongelma oli syynä poikkeukselliseen testamenttiin.
– Synnytyksen jälkeen minut siirrettiin lastenkotiin, joten "testamentti" laukesi heti. Aluksi veljeni ja siskoni olivat äidin vanhemmilla, mutta sitten isosisko lähti Helsinkiin asumaan isän vanhempien luokse.
Noin vuodenvanhana, pikkuvauvavaiheen ohitettuaan, Kristiina siirtyi asumaan äitinsä vanhemmille puolitoista vuotta vanhemman kehitysvammaisen veljensä kaveriksi.
Kulttuurikuilu etäännyttää
Vuosien varrella äidin suku tuli Kristiinalle rakkaaksi. Äidin äiti sai lastenlastensa kasvatuksessa apua omilta sukulaisiltaan, ja äidin serkkuja touhusikin usein kotiaskareissa. Useat kesät kuluivat äidinäidin veljen maatilalla ison suvun turvissa. Pienenä Kristiina kutsui isoäitiään äidikseen, eikä ymmärtänyt oikean äitinsä puuttumista.
