Kesän myötä Suomen tiet täyttyvät moottoriajoneuvoista, joista kenties näkyvimmän ryhmän muodostavat karavaanarit. Mistä harrastuksessa, josta liikkuu monenlaisia käsityksiä, on todella kyse?
Suomen suvi hellii lomalaisia kukkeimmillaan. Leirintäalueella tunnelma on kohoamassa kattoon. Pöydät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun karavaanari toisensa jälkeen ilmestyy vaunujensa ja autojensa katveesta kokoontumispaikalle.
Eipä aikaakaan, kun kymmenen pöydän muodostama letka on kasassa, ja illanvietto voi alkaa. Tarjoilu on kuin seisovasta pöydästä konsanaan, kun kukin asettaa pöytään omat sapuskansa yhteisesti syötäväksi.
Juha Rakkola toivottaa illanistujat tervetulleeksi kapsahtamalla spontaanisti tulijoiden kaulaan. Vaimo ei ole miehensä käytöksestä moksiskaan.
− Jotkut ihmettelevät, kun olen aina kaulailemassa, mutta sitä ei pidä käsittää väärin. Karavaanipiireissä on tapana halata, kun nähdään, Juha naureskelee.
Sattumalta karavaanariksi
Viisikymppisestä Juhasta ja hänen vaimostaan sukeutui pesunkestäviä karavaanareita vuonna 1986. Kaksikko ajautui heille ennalta tuntemattoman harrastuksen pariin hauskan sattuman kautta.
Kun pariskunta muutti 1980-luvulla Espooseen, he saivat käyttöönsä puhelinnumeron, joka oli aiemmin kuulunut asuntovaunuja myyvälle liikkeelle. Ei aikaakaan, kun puhelinlinjat alkoivat laulaa.
Vaunukauppoja mielivät asiakkaat kyselivät milloin mitäkin. Juha sai selville, että vaunuliike, johon ihmiset yrittivät soittaa, oli edelleen olemassa ja vieläpä lähialueella.
− Kerran sitten soitin siihen myymälään ja ilmoitin, että tulen kyllä nyt juomaan kahvit, kun olen niin paljon puhunut teidän puolesta.
