Ikäkriisi voi alkaa vaikka siitä, kun kaupan kassa teitittelee, koti tyhjenee lapsista, työt loppuvat tai peilissä näkyy uusia ryppyjä. Normaali mietiskely ei kuitenkaan merkitse kriisiä. Pään sisäisiä tai muiden asettamia paineita voi helpottaa hurtilla huumorilla.
Sosiaalipsykologi ja dosentti Pirjo Nikander varoittaa käyttämästä ikäkriisi-sanaa liian kevyesti.
– Jatkuva muutos on vääjäämätön osa elämänkulkua. Isoja muutoksia on luonnollista pysähtyä pohtimaan, mutta kyseenalaistan sen, että kyseessä olisi aina kriisi, Nikander sanoo.
Usein varsinkin tasakymmenet mielletään kriisin paikoiksi. Nikanderin mielestä asennetta ylläpitävät muun muassa naistenlehdet.
– On tietysti hieman typerää syyttää mediaa kokonaisuutena, mutta jotenkin pidetään itsestään selvänä, että ihmisellä pitää olla ikäkriisi. Ja sitten on epäonnistunut, jos sitä ei ole. Se tuntuu hassulta.
Nikander ei kiellä, etteikö ikäkriisejä todella koettaisi.
– Tutkin itse aikoinaan väitöskirjassani 50 ikävuoden taitetta. Se on ollut Suomessa kulttuurisesti merkitty lakipiste, josta tulisi katsoa elämää eteen- ja taaksepäin. Tutkimuksessa haastateltavani miettivät esimerkiksi, pitäisikö viisikymppisiä juhlia avoimesti vai lähteä karkuun ja minkälaisen viestin sillä antaa – kyllä se jostakin kriisistä kertoo.
Silti jokainen käsittelee elämässä tapahtuvia muutoksia omalla tavallaan. Nikander arvelee, että tyyli riippuu aika lailla kotikasvatuksesta ja mallioppimisesta.
– Kun lapsi katsoo ympäristöään ja aikuisten tapaa reagoida, samalla hän oppii muun muassa sen, onko muutos uhka vai mahdollisuus. Onko ikääntyminen kriisin paikka vai ihan luonnollinen osa elämää?
– Toki jos lähtökohtaisesti suunnittelee elämänsä hyvin tiukasti eivätkä suunnitelmat syystä tai toisesta menekään itselle laaditun viisivuotissuunnitelman mukaan, voi olla, että pettymyksiä tulee enemmän.
”Oletkin yhtäkkiä se vanhin ikäpolvi”
Ikäkriisi voi syntyä sekä luonnollisesti elämän edetessä että rakentua yhteiskunnallisesti.
