USA 1996. Ohjaus: Hugh Wilson. Käsikirjoitus: Robert Harling. Perustuu Olivia Goldsmithin romaaniin. Kuvaus. Donald Thorin. Leikkaus: John Bloom. Musiikki: Marc Shaiman. Tuotanto: Scott Rudin. Pääosissa: Goldie Hawn, Bette Midler, Diane Keaton, Maggie Smith, Dan Hedaya, Stockard Channing, Victor Garber, Stephen Collins.
Hugh Wilsonin komediaa tähdittää kolme naista ja suosio on rapakon takana ollut melkoinen. Hylättyjen vaimojen kerho ei tarvitse vahvoja miesrooleja toimiakseen, mutta siltikään repun sisältö ei riitä aivan loppumetreille asti. Yhteen hiileen puhallus alkaa jossain vaiheessa maistua puulle ja jotenkin alkaa hinkua takaisin leffan alkupuolen ristiriitoihin. Mutta jos Hollywoodin pakottaman hölynpölyn saa niellyksi löytyy leffasta tukku nautittavan hykerryttäviä kohtauksia ja vauhtia naisten tahdittamana.
Naiskolmikko Elise (Hawn), Brenda (Midler) ja Annie (Keaton) tapaavat toisensa college-kaverinsa Cynthian (Channing) hautajaisissa. Cynthia on pannut pettymyksilleen pisteen hyppäämällä ikkunasta alas. Vuosien eri puolille heittelemät naiset ovat kaikki joutuneet miestensä pettämiksi ja onnettomiksi saattamiksi. Sille päätetään tehdä loppu. Naiset vetävät baarissa perseet olalle ja lähtevät panemaan miehiä ruotuun.
Hugh Wilson on saanut leffaan kosolti mukavan rempseää meininkiä. Elokuvassa sanaillaan taukoamatta vanhaan kunnon screwball-komedian henkeen, joka puhaltaa myös tehoa taisteluun sukupuolirooleista. Mukaan on mahdutettu myös fyysistä tilannekomediaa, joka myös istuu kokonaisuuteen mainiosti.
Hommaa pitävät tietysti varsinaisesti pystyssä näyttelijät, jotka saattavat ambivalenssissaan ensin hirvittää. Tulos jää kuitenkin reipaasti lämpöasteille. Hauskimman roolin hoitaa Goldie Hawn, jonka esittää silikonilla moneen kertaan paikkailtua "ikuisesti nuorta" näyttelijätärtä. Menneisyyden paineet ovat tuoneet mukaan viinan kirot ja muija ryyppääkin olan takaa. Bette Midler näyttelee tyypillisen hössöroolin, joka toimii kuten aina, mutta Diane Keratonin roolikuva on vähintäinkin outo. Viileänä neuroottisen Woody Allenin vastapelurina näkemään totuttu Keaton näyttelee yli, että raikuu ja roolin hysteerisyys on melkoisen työlästä niellä.
Wilsonin elokuva loistaa naisten välisillä kohtauksilla, joissa herja lentää. Yhteisen elämäntehtävän ylikorostus puolestaan kaartaa lähes pohjalle, mutta onneksi edellisenkaltaiset hulvattomuudet jäävät niskan päälle. Hylättyjen vaimojen kerho on hauska viihdepläjäys.