He ovat paenneet

Venetsian ja Toronton elokuvajuhlille tuoreeltaan valittu He ovat paenneet on syksyn kotimainen elokuvatapaus.

Joitakin elokuvia ei voi summata juoniselostukseen tekemättä niille syvällistä vääryyttä. J-P Valkeapään toinen ohjaustyö He ovat paenneet (2014) kuuluu juuri tähän kategoriaan.

Valkeapäästä osattiin odottaa kotimaisen elokuvan huipputekijää jo hänen esikoisteoksensa perusteella. Muukalainen (2009), ohjaajan lopputyö Taideteolliseen korkeakouluun, osoittautui tarkovskilaisen maalaukselliseksi ja väkevätunnelmaiseksi avaukseksi.

Siinä missä Muukalainen oli taide-elokuva isolla t:llä, He ovat paenneet on helpommin lähestyttävä  vaan ei piiruakaan vähemmän kunnianhimoinen osoitus tekijän poikkeuksellisista lahjoista.

He ovat paenneet täyttää kypsän esikoisen synnyttämät odotukset. Tarina kahdesta pakenevasta nuoresta, Jonista (Teppo Manner) ja Raisasta (Roosa Söderholm), on vangitseva näkemys sivullisuudesta ja eksyneisyydestä.

Päähenkilöt saattavat ensi alkuun vaikuttaa jopa hieman stereotyyppisiltä väliinputoajilta, mutta tapa, jolla Valkeapää heitä tarkastelee, on kaikkea muuta kuin tavanomainen. 

Elokuva irtautuu pian nuorisokodin karusta realismista roadmovien unenomaiseen ekspressionismiin. Kerronta käy yhä tyylitellymmäksi, oli kyse sitten grimmiläiset mittasuhteet saavista peloista tai värikkäistä pillerihallusinaatioista.

Jälleen kerran matka on päämäärää kiehtovampi, ja sen varrelta Valkeapää ammentaa kerrassaan komeita hetkiä. Vimmainen tässä-ja-nyt -mentaliteetti läpäisee nuorten huumaavan vapauden unelman. Sopeutumattomien oma todellisuus on kupla, jonka läpi aikuisten realiteetit eivät läiky, ja juuri sen kuvaamisessa He ovat paenneet loistaa kuin hiomaton timantti.

Ohjaaja ei holhoa katsojaa, ei alleviivaa tai väännä rautalangasta. Äänet, detaljit ja harkitut visuaaliset viivähdykset muistuttavat jo kerran tapahtuneesta ja koetusta.

Sen, että asioita ei selitetä sanallisesti puhki, ei tarvitse merkitä elokuvan olevan vaikea tai raskassoutuinen. Valkeapään pakotarina ei kadota otettaan yleisöstä; päinvastoin, se onnistuu rikastamaan elävän kontaktinsa nautittavalla runsaudella niin yksittäisten kuvien kuin äänimaailman tasolla.

Uudet, tuoreet kasvot Teppo Manner ja Roosa Söderholm suoriutuvat tehtävistään ihailtavasti. Mitä pitemmälle matka taittuu, sitä syvemmälle molempien nahkoihin tarina onnistuu sukeltamaan. Amatöörinäyttelijöiden läsnäolo takaa myös sen, ettei yleisön huomio kiinnity epäolennaisuuksiin.

He ovat paenneet on salamyhkäisesti tunnelmoiva moderni satu, jossa realism, uni ja houre sekoittuvat toisiinsa. Katsojan omille tulkinnoille jätetään kiitettävästi tilaa – etenkin elokuvan loppukohtauksessa.