Pienen aukion laidalla seisoo valkoinen risti, jonka päälle on nostettu metallikypärä. Hieman haalistunut punatähti kypärän etupuolella kertoo sen kuuluneen aikoinaan venäläissotilaalle. Luodinreikä kypärän takapuolella ei jätä sijaa arvailuille.
Punaisella maalilla ristiin on maalattu teksti, jonka mukaan tässä on 39 venäläismatruusin viimeinen leposija. Sotilaat ovat kuolleet vuonna 1941.
Olemme Hankoniemen pohjoispuolella sijaitsevassa saaressa, jossa käytiin verisiä taisteluita lähes 80 vuotta sitten lokakuussa 1941. Vuosikymmenten aikana saari on metsittynyt eikä taisteluista muistuta, muutamia bunkkereita lukuun ottamatta, mikään muu kuin tuo yksinäinen risti.
Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Jan Fast vetää Hanko 1941 -projektia, jonka yhtenä tarkoituksena on dokumentoida ja paikantaa saariston taistelupaikkoja ja mahdollisia sotavainajakohteita.
Etsintätyöllä on kiire
Kesällä ja syksyllä 1941 Hangon rintama oli varsin aktiivinen taistelualue. Suomen sotahistoriassa Hangon taistelut ovat kuitenkin jääneet vähän taka-alalle, kun mietitään Kannaksen, Syvärin ja pohjoisen rintaman taisteluita, Fast sanoo.
Fast tutkimusryhmineen aikoo selvittää, onko haudassa todellakin venäläissotilaita. Jos haudasta ei venäläissotilaita löydy, on Fastin mukaan mahdollista, että heidät on haudattu Hangon Täktomissa sijaitsevaan hautaan. Täktomiin on haudattu 453 sotilasta, joista tunnistamatta on jäänyt 267.
– Sodan jälkeen tehtyjä uudelleenhautauksia dokumentoitiin huonosti, Fast sanoo.
Fast painottaa, että etsintätyö on tärkeää tehdä nyt ennen kuin ne unohtuvat lopullisesti.
– Vain harvat ihmiset enää muistavat nämä paikat. On merkittävää, että näitä kohteita saadaan vihdoin kartalle ja taisteluiden kulkua selvitettyä myös arkeologisin keinoin. Katsotaan, onko se sotahistoria niin kuin sotapäiväkirjoihin on kirjattu. Veikkaan, että vähän eri kulmaa saadaan, kun mennään maan sisälle.
– On tärkeää ylläpitää keskustelua sodan mielettömyydestä, ja tällä tavalla sotahistoriaa tutkimalla päästään lähemmäksi yksittäisten ihmisten, sotilaiden, sotakokemuksia, jotka usein isossa sotahistoriassa jäävät kertomatta.
Käytössä metallinpaljastin ja piikki
Lasse Nyman kävelee määrätietoisin askelin ristin ympärillä. Kädessään hänellä on pitkä metallipiikki, jonka hän säännöllisin väliajoin työntää maahan. Välillä piikki uppoaa puolen metrin syvyyteen, välillä vain muutamia senttejä.
– Tällä piikillä on löydetty noin sata vainajaa.
Nyman selostaa, että piikin avulla hän pystyy esimerkiksi selvittämään sen, onko maata kaivettu. Jos maata olisi kaivettu, mahdollista on, että haudassa ei ole enää venäläissotilaita.
Nyman kuuluu sotavainajien etsintäryhmä Taipaleeseen. Ryhmä on vuosien mittaan löytänyt yli 300 suomalaissotilaan jäännökset ja tuonut ne Suomeen haudattavaksi.
Piikki Nymanin kädessä vaihtuu metallinpaljastimeen. Nyman kävelee kauemmaksi rististä ja pyytää Fastia tuomaan paikalle muovisen merkkikepin. Maan alta signaalin voi antaa esimerkiksi metallinappi tai vaikka venäläissotilaan kokardi. Merkkikepeillä pyritään rajaamaan haudan laajuus.
Kun kaikki merkkikepit ovat paikoillaan, Nyman ja Fast miettivät ääneen, että hauta vaikuttaa aika pieneltä.
– Voikohan tuonne olla haudattu tosiaan 39 sotilasta, Fast toteaa.
Metallinpaljastimen signaalien mukaan otetaan muutama mielenkiintoiseksi oletettu esine ylös.
– Jos esineistö on oikeanlaista ja viittaa siihen, että tässä on mahdollinen hautapaikka, rajataan koeruutu ja lähdetään ruudussa kaivamaan. Mahdollisesti vastaan tulee jäänteitä, Nyman kertoo.
"Oikeus tulla haudatuksi asianmukaisesti"
Ryhmän mukana on myös Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja Pertti Suominen, joka kertoo, että Hankoniemen alueella tiedossa on noin kymmenkunta venäläissotilaiden hautaa.
– Voi olla, että kaikki hautapaikat eivät ole tiedossamme. Hautojen paikkoja on pyritty kyselemään aikalaisilta. Lisäksi opetusministeriö teki 1990-luvulla laajan selvityksen, jonka perusteella tämäkin hauta tuli tietoon.
Suominen sanoo, että aikalaisten kertomusten lisäksi sotapäiväkirjoja ja muita dokumentteja tutkimalla on voitu seurata taisteluiden kulkua ja päätellä niistä, mihin sotilaita on mahdollisesti jäänyt.
– Tämä on humanitaarista työtä. Jokaisella sotilaalla on oikeus tulla asianmukaisesti haudatuksi. Löydetään kaatuneet, saadaan heidät mahdollisesti tunnistettua ja haudatuksi oikeisiin paikkoihin.
Kun uusi hautapaikka löytyy, voidaan vainajat jättää paikalleen maanomistajan ja Venäjän suurlähetystön sopimuksella, tällöin siitä tulee pysyvä hautapaikka. Vainajat voidaan myös nostaa ja heidät voidaan haudata Täktomin hautausmaalle.
Myös Venäjälle siirtäminen on yksi vaihtoehto, mutta vain siinä tapauksessa, että vainaja voidaan tunnistaa varmasti ja oikeat sukulaiset löytyvät.
Venäläissotilailla ei ollut suomalaisten sotilaiden tavoin kaulassaan tuntolevyjä vaan he kantoivat taskussaan bakeliittiputkea, jonka sisällä oli henkilötiedoilla täytetty paperilappu.
– Näitä putkia on löytynyt valitettavan vähän, Suominen sanoo.
Paperilappuja ei useinkaan täytetty, koska venäläisten uskomuksen mukaan se olisi merkinnyt varmaa kuolemaa.
Ilmakuvat vahvistivat hautapaikan
Ryhmä valmistautuu aloittamaan kaivaukset merkityllä alueella. Ennen kaivausten aloittamista toimittajan ja kuvaajan on poistuttava paikalta.
Muutama päivä myöhemmin Fast vastaa puhelimeen maastosta. Tällä kertaa tutkimuksia tehdään maarintamalla, mutta Fast on selvästi innoissaan saaressa tehdyistä löydöistä.
Hautaristin ympäriltä ei löytynyt vainajia, mutta oikea hauta kuitenkin löytyi vähän matkan päässä rististä.
– Ristin kohdalla oli maata niin vähän, että jos se viittasi siihen, ettei siihen ole ketään haudattu. Rupesimme hakemaan vähän laajemmalta ja löysimme alueen, jossa maata on enemmän.
Myöhemmin Fast tutki alueelta vuonna 1942 otettuja ilmakuvia. Niissä näkyi selvästi nelisivuinen kuoppa, joka varmisti lopullisesti hautapaikan.
– Tulos on positiivinen, tämä työ ei ole helppoa. Tutkimuksissa selvisi, että venäläissotilaita on haudattu saaressa ainakin kahteen muuhunkin paikkaan.
Nyt löydetyn haudan tarkemmat tutkimukset jatkuvat keväällä.