(EMI)
Nuorta vimmaa piisaa, mutta kovin tavanomaisella tyylillä. Komeetan lailla soittolistoille nousseet Perjantaina, Haloo Helsinki! sekä Vieri vesi vieri antavat melko kattavan kuvan nuoren yhtyeen repertuaarista, joten jos korvista vuotaa verta näiden kappaleiden soidessa radiossa, kannattaa albumi kiertää kaukaa. Samat puheet toimivat tietysti myös toisin päin.
Pohjois-Helsingin bändikoulussa toisensa löytäneet yhtyeen jäsenet ovat muodollisesti erittäin pätevä rokkiryhmä, mutta tarttuvat kertosäkeet ja kivasti tuotettu yleissoundi eivät saa korvia soimaan innosta. En aio tilittää mitään kohderyhmähöpöhöpöä, sillä vaikka bändin jäsenten nuoruus kuuluu etenkin lyriikoissa, hyvä rock on hyvää rockia, soittivat sitä penskat tai vanhukset.
Pohjimmiltaan levy on omien kokemusteni mukaan melko kattava läpileikkaus teini-iän ajoista, mutta se voisi olla sitä paljon mielenkiintoisemmin ja osuvammin. Hyvänä vertailukohtana voitaneen pitää Skins – liekeissä -tv-sarjaa, joka kertoo nuorten asioista sellaisella vimmalla, että teini-iän jo ohittanuttakin riipaisee. Jotain sellaista odottaisi myös ”nuorisomusiikin” alalta, ettei tarvitsisi tyytyä telkkarin tarjontaan.
Lähelle tällaista iskevyyttä päästään Perjantaina-hitillä, joka kiteyttää melkoisen osuvasti teiniperjantain nousu(humalaisen?)meiningin. Yksinäiset taas toimii hauraassa kuulaudessaan, mutta yleisesti lätty on kovin tasainen, niin hyvässä kuin pahassakin, vaikka tuntuukin paranevan kuuntelukertojen myötä.
Kuitenkin viimeinen rutistus, Melkein sekaisin, nousee parhaaksi. Biisissä on juuri sitä osuvaa havainnointia teini-ikäisen ajatuksenjuoksusta, jota albumi olisi kaivannut lisää. Ihan hyvää kamaa, mutta liiallinen silottelu ja kiltteys vievät särmän pois hyvältä teinianarkialta.
Teksti: Jose Riikonen