USA 2007. Käsikirjoitus ja ohjaus: Quentin Tarantino. Tuotanto: Quentin Tarantino, Robert Rodriguez, Bob ja Harvey Weinstein. Kuvaus: Quentin Tarantino. Leikkaus: Sally Menke. Pääosissa: Kurt Russell, Rosario Dawson, Vanessa Ferlito, Jordan Ladd, Rose McGowan, Sydney Tamiia Poitier, Tracie Thoms, Mary Elizabeth Winstead, Zoe Bell, Michael Parks, Michael Bacall, Omar Doom. Kesto: 117 min.
Kaikki rakastavat Quentin Tarantinoa. Vaikka inhoaisi Quentin Tarantinoa, häntä on jotenkin pakko rakastaa, sillä teki ohjaaja sitten mitä tahansa, siinä on tyyliä. Kuten nyt mauttomuudellaan provosoivassa retrosekoilussa Death Proof, joka pursuilee tiukkoja tissejä, tuikitarpeetonta väkivaltaa ja rutkasti repeytyvää autonpeltiä. Toteutettuna sellaisella itseironisella riemulla ja rehdisti vastuuttomalla asenteella että lopputulos on jälleen – ultracool.
Tarantino teki yhteistyötä Robert Rodriguezin kanssa jo omituisessa vampyyrisplatterissa Hämärästä aamunkoittoon (1996), ja nyt parivaljakko on ohjannut kumpikin oman osansa Grindhouse-toimintarätinään. Amerikassa outoa duoa on levitetty yhtenä ja Euroopassa kahtena itsenäisenä ja eri aikaan ilmestyvänä elokuvana. Lähtökohtana on ollut luoda tarinat, joista kukaan järkevä ihminen ei suostuisi tekemään elokuvaa, puhumattakaan moisen tuottamisesta rahallisen menestyksen toivossa. Rapakon takana Tarantinon Death Proofin menestys onkin ollut vaihtelevaa; suvaitsevainen Eurooppa sulattanee revittelyn helpommin, mistä kertoo jo Cannesin Kultainen palmu -ehdokkuus.
Läpimurrostaan Reservoir Dogsista (1992) lähtien filmifriikki ohjaaja on harrastanut elokuva- ja muiden kulttuuriviitteiden ripottelua ja tehnyt komeita kunnianosoituksia erilaisille lajityypeille. Jos Jackie Brown (1997) oli harras hatunnosto 1970-luvun blaxploitaatioleffoille ja Kill Bill 1 ja 2 honkongilaisille kung fu -saagoille, niin Death Proof nostaa tunkkaisesta pölystä päivänvaloon Quentinin ja Robertin nuoruudessaan rakastaman eksploitaatio-trashin. Seksiä, väkivaltaa ja monstereita tursuavissa halpispätkissä kyyhötettiin räkäisissä grindhouse-näytöksissä, joita ei dvd-aikanamme enää ole.
Vaikka budjetti on ollut moninkertainen esikuviin verrattuna, elokuvasta on tehty viimeisen päälle aidon oloinen: mustavalkoisesta värilliseen vaihteleva kuva on suttuista ja nykivää koska välistä puuttuu ruutuja, filmi on raaputettu naarmuille. Tutunoloinen Tarantino-dialogi ja nokkava näyttelemistyyli istuvat raflaavaan tyyliin, ja alkuperäinen sensaationhakuisuus näyttäytyy humoristisena 2000-luvun katsojalle. Menneiden vuosikymmenten nostalgiaa rikkovat vain anakronismeilta tuntuvat matkapuhelimet henkilöiden käsissä.
Avoimimmin Death Proof on velkaa sellaisille uudelleenfilmatisoinnit poikineille takaa-ajo- tai romutusklassikoille kuin Puhallettu 60 sekunnissa ja Vanishing Point – Nasta laudassa. Tässä lajityypissä tärkeintä on ajaa kovaa, törmätä kovaa ja räjähtää sitäkin kovemmin. Mitä useampi kaara romuttuu ja ilmalento päättyy seinään sen parempi. Moraali ja hyvä maku sivuun, kumi palamaan hep!
Huvittavaa on, että Tarantinon raakaa tappamista ja sulaa seksismiä suosivissa elokuvissa on miltei aina feministinen perusjuonne: Jackie Brown oli oikeuksistaan taisteleva vahva musta nainen ja Billiä metsästävä Morsian puolestaan yli-inhimillisen kyvykäs kostajatar. Death Proofin naiset ovat paitsi seksuaalisesti vapautuneita kissoja myös omanarvontuntoisia ja tiukan paikan tullen neuvokkaita rämäpäitä. Ennen kaikkea he muodostavat toisilleen lojaalien yksilöiden ryhmiä (vrt. Reservoir Dogs), jotka heittävät herjaa niin seksistä kuin elokuvista ja puolustavat toisiaan viimeiseen hengenvetoon.
Miehenpuolista leffa sen sijaan tarjoaa nyrjähtäneen valikoiman himokkaita tolloja, kuolaavia vajakkeja ja murhanhimoisia sadisteja. Viimeksi mainituksi osoittautuu arpinaamainen Stuntman Mike (Kurt Russell), joka harrastaa sexyjen misujen iskemistä baarista, näiden seuraamista "tappovarmalla" stunttiautollaan ja liiskaamista veriseksi mössöksi – kunnes on suloisen vastaiskun aika... Tämä siis "juonena" mainittakoon. Misuina kaahaavat muiden muassa uhkeat Rosario Dawson, Vanessa Ferlito sekä omana itsenään esiintyvä peloton stunt-nainen Zoe Bell. Huippunumeroiksi nousevat Ferliton suorittama sähköinen sylitanssi jukeboksin tahtiin sekä lopun huikea romutustakaa-ajo vuoden 1970 Dodge Challengerilla.
Death Proof on genre-elokuva hyvässä ja pahassa. Jos osaa arvostaa viittausten ja metatasojen täplittämää, tarkoituksellisen törkeää mutta loistavasti kuvattua ja ohjattua roskaa, siitä nauttii täysin rinnoin. Jos sen sijaan odottaa elokuvalta muitakin kuin amerikkalaisen popkulttuurin tuntemuksen syvyyksiä, joutuu pettymään. Ja ehkä pakenemaan kirkuen ulos.
Teksti: Tuuve Aro